Huomenna on jouluaatto

Mulla ei oo minkäännäköistä joulufiilistä. Ehkä se vielä ehtii tulemaan.

Se jätkä laittaa taas viestiä fb:ssä, mutta se on todella etäinen. Mä en tiedä, mitä se oikein haluaa. Ehkä se haluaa vaan kiusata, mutta nyt mä en ota enää tunteita tähän leikkiin. Mä en anna itseni ihastua enempää. En koskaan, se aiheuttaa vaan lisää ahdistusta, vaikka hetkellisesti maailma näyttäisikin kauniimmalta paikalta.

Hyvää joulua kaikki rakkaat lukijat ja kaikki muut <3 Nauttikaa joulusta ja syökää hyvin, ootte sen ansainneet! <3

Mä luulin, että musta ja siitä nettituttavasta voisi tulla jotakin tulevaisuudessa. Ensimmäisen kerran mä todella uskoin, että joku oikeasti välittää. Nyt oon menettänyt senkin, koska mä olin huonompi kuin joku muu.

Miksi mä edes kuvittelin, että joku tosissaan ihastuisi läskiin, rumaan, tyhmään ihmiseen? Tuntien puhelut, sadat viestit, kaikki ne on nyt loppu. Mikään ei merkinnyt mitään. Mä ehdin jo oikeasti rakastua siihen ihmiseen. Se on ihanin jätkä, mihin oon koskaan tutustunut. 

Nyt ei ole enää mitään. 

Muhun sattuu, mä en voi uskoa tätä todeksi. 

Kun mä olen valmis, mä poistan ne viestit, yhteystiedot, kaiken. Mä en tahdo muistaa. 

Lintsasin taas tänään, vaikka joululoma alkaa ihan pian. En vaan jaksa. 

Mä alan itkeä, oon liian heikko. 

Mä olen niin väsynyt. Ei tää ole tavallista väsymystä, tää on jotain syvempää ja vahvempaa. Jotain, joka ei lähde nukkumalla pois. Mä haluaisin elää täysillä, mutta mä olen niin väsynyt. Mä en jaksa. Kello oli puoli neljä aamuyöstä, kun kirjoitin tätä tekstiä kännykkääni. Mua väsytti, mutta mä en jaksanut sulkea silmiäni ja odottaa unta. Tää väsymys vie multa elämänhalun. Mä oon luonteeltani positiivinen, onnellinen, puhelias ja yhtä hymyä. Tai ainakin joskus olin. Tää väsymys vie multa voimat ja muuttaa mua ihmisenä. Mä en jaksa nauraa, en jaksa nostaa suupieliä hymyyn.
Mulla on ollut yllättävän pitkä hyvä kausi, mutta nyt se taitaa olla ohi. Mun täytyy vaan yrittää muistaa, että vaikka nyt tuntuu pahalta, jossain edessäpäin on sateenkaari. Sen sateenkaaren päästä mä tulen vielä löytämään itseni. Toivottavasti pian. Nyt mä haluaisin vaan itkeä, mutta en mä jaksa.

Pikkusiskon kanssa tapeltiin taas kunnolla, kun vaihdettiin paikkaa äidiltä isälle. Se aiheuttaa molemmille stressiä ja ahdistusta. Lopputulos oli se, että sisko itki huoneessaan lasinsiru ranteella ja mä istuin eri huoneessa kädet verillä.
Kun sisko painoi sakset tapellessa mun ranteelle, mä katsoin häntä halveksivasti ja sanoin:"Sä oot ihan kuin isäs, hyi vittu". Se liu'utti sakset pois mun ranteen päältä ja lyyhistyi itkemään. Sanoessani nuo sanat, muhun sattu todella paljon. Myös minä olen kuin isäni. 

Tänään mua ahdisti niin paljon, että mä lukittauduin vessaan. Mä itkin ja etsin jotain terävää. Mun kädet tärisi ja koko kroppa vavahteli nyyhkytysten tahdissa. Mä löysin vain hammastikun ja mä painoin sen lantiolle.

Mä en halua enää ainuttakaan viiltoa itseeni. En enää ainoatakaan. Kertokaa mulle, miten voin hallita ahdistusta jollakin muulla tavalla.

Mä lihon, paisun, läskistyn. Mä en edes kehtaa laittaa tänne enää painoani. Mun vartalo ei näytä mun mielestä enää läskiltä, vaan ne vaa'an numerot.

Vaikka mä nyt syönkin normaalisti (oikeestaan ihan liikaa), niin alitajuisesti edelleen mä siirtelen ruoka-aikoja eteenpäin, jotta en ehtisi syödä niin montaa kertaa päivän aikana. Mä syön yleensä aamuisin mandariinin tai omenan, sitten koulussa ruokaa, koulun jälkeen lämmin ateria taas joskus noin kolmen aikaan ja seuraavaksi joskus klo 22-23 omenan.  Useasti  jätän ton myöhään illalla syötävän omenan pois ja otan tilalle purkkaa.

Nyt mä olen oikeastaan tyytyväisempi mun kroppaan, kuin silloin painaessani 53kg. Mutta se vaa'an luku. Se sai mut melkein itkemään.

Illalla siskolla oli vittumaista aikaa ja mä sain kamalan raivokohtauksen. Mä en onnistunut hillitsemään itseäni. Heitin sitä tuolilla kylkeen, hajotin melkein yhden lampun ja revin sitä hiuksista. Sen jälkeen mä tajusin mitä tein, juoksin pois ja aloin itkeä.

Oon niin kamalan epäonnistunut ihminen. 

Huomaatteko? Ahdistus ottaa mua taas valtaansa. Tää näkyy myös koulunkäynnissä, en mennyt kouluun. En vain jaksanut. 

Mä toivon, ettei tää ahdistus kestä kauaa. Toivottavasti on kyse vain hetkellisestä ahdistuksesta, se on ihan okei. Mutta jos tästä tulee taas kuukausien mittainen ahdistusjakso, mä en jaksa.

Se isäpuoli käy päivittäin mun huoneessa, kun mä olen koulussa. Onko se lukenut mun päiväkirjoja ? Miksi se käy mun huoneessa?

Mun ympärillä oli ennen muuri, josta en päästänyt ihmisiä liian lähelle itseäni. Mä pelkäsin näyttää ihmisille kuka mä olen, millainen ihminen mä olen. Mä pelkäsin, että jos ne päästää liian lähelle, ne vahingoittaa. Nyt mä olen päästänyt irti tästä muurista. Oon saanut yhden uuden kaverin. Mun on helpompi hymyillä ihmisille.

Oikeasti mä haluaisin olla joka viikonloppu ryyppäämässä jossain. Unohtaa kaiken ja antaa vaan mennä. Alkoholin avulla mä unohtaisin. Mutta ei mulla oo sellaisia kavereita. Ei ne juo. Eikä se yksin ole hauskaa, vaan ahdistavaa. Ehkä näin on hyvä?

Mä olen muuttunut todella paljon. Silloin, kun mä laihduttelin, mä olin todella hiljanen, väsynyt  ja surullinen. Nyt mä oon ollut varmaan kuukauden ajan ihan yliaktiivinen. Jos oon kavereiden seurassa, mä puhun kovaan ääneen aivan taukoamatta, teen kaikkea tyhmää, enkä vain pysty olemaan hiljaa. Kotona oon aika normaali. Tänään näin vanhan kaverin, jonka kanssa ei olla nähty hetkeen. Hetken aikaa oltuamme yhdessä tää kaveri totesi: "Sä oot muuttunut tosi paljon, et sä oo ennen ollut noin energinen ja puhelias. Oot aina ollut kiltti ja hiljanen". Moni muukin on sanonut samaa.

Miksi mä olen muuttunut näin paljon? Pilaako mun muuttuminen mun elämän? Mä pelkään, ettei kaveri jaksa mua tällaisena. Oon niin erilainen kun ennen. Jokatapauksessa mä olen nyt viimisen kuukauden ollut todella onnellinen. Ihan oikeasti onnellinen. Mä olen tuntenut eläväni. Oon uskaltanut olla oma itseni. Jos mua on alkanut ahdistaa ihmisten edessä, mä olen hokenut mielessäni; "Sä olet ihan hyvä. Vaikka tuo toinen onkin paljon kauniimpi kuin sä, niin sun on kelvattava tälläisena. Oot säkin ihan kaunis. Älä ahdistu, älä anna ahdistuksen vallata sua".
Mä olen ihan oikeasti nauttinut elämästäni. Mä oon onnellinen! :)

Jatkoa edellisen blogin postaukseen:

"Kuuluu kolinaa. Avaan silmäni ja huomaan, että sisko on päässyt jotenkin pois isän alta. Hän lyö isää ja juoksee pois.  Ulko-ovi paukahtaa kiinni. Menen eteiseen. Sisko ei ottanut edes kenkiä jalkaansa, koska pelkäsi isän lähtevän perään. Isä lukitsee oven. Sisko jää ulos ja isä käskee meidät kaikki nukkumaan. Hetken päästä kaikki ovatkin jo sängyissään. Kun luulen kaikkien nukahtaneen, menen ulko-ovelle, avaan sen hiljaa ja kuiskin siskoni nimeä tuuleen. Häntä ei näy. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani. Mitä jos sisko tappaa itsensä ? Jos hän ei jaksa enää ? En pärjäisi ilman häntä. Laitan oven pois lukosta ja suljen sen. Jätän sen niin, että sisko pääsee takaisin.  Menen sänkyyni ja vavahtelen itkusta. Tahtoisin tappaa itseni. Tahtoisin kuolla vaikka olen vasta 7-vuotias. Joskus iltaisin pyysin Jumalalta, että hän antaisi minun jäädä auton alle ja kuolla. Toisinaan taas heräsin yöllä, enkä uskaltanut nukkua, koska pelkäsin kuolevani nukkuessani." 

Silloin paljon nuorempana mä pelkäsin vanhempiani. Mä uskoin, että he halusivat tappaa meidät. Mä pelkäsin syödä äidin valmistamia ruokia, koska olin varma, että niissä oli myrkkyä. Mä epäilin, että isä ja äiti tahtovat tappaa tarkoituksella. Usein ruoan jälkeen mulle tuli paha olo, vatsakipua ja hengenahdistusta, koska mä pelkäsin niin paljon, että mä kuvittelin itselleni myrkytyksen oireita.
Iltaisin mä pelkäsin sulkea silmäni, mä pelkäsin, että isä polttaa talon yön aikana, enkä koskaan enää herää. Mä pelkäsin, etten enää koskaan herää. 

Mä tiedän, että joka puolella on paljon tällaisia lapsia. Lapsia, jotka joutuu pelkäämään kodissaan.  Pieniä, puolustuskyvyttömiä lapsia, jotka ei uskalla hakea apua. Näitä ei yleensä perheen ulkopuoliset tahot saa selville, mutta jos te tiedätte jollakin olevan ongelmia, auttakaa.
Ei meidänkään perheen ongelmista tiennyt kukaan. Äiti ei puhunut kenellekään, siskot eivät puhuneet kenellekään, minä en puhunut kenellekään. Terveydenhoitajan kysyessä kotiasioista, taioin vallottavan hymyn naamalleni ja sanoin kaiken olevan hyvin. Tottakai mä sanoin kaiken olevan hyvin, mua oltiin peloteltu.  "Jos joku saa selville meidän perheasioita, meidän perhe hajoaa. Meidän perheessä alkaa käymään sosiaaliviranomaisia, jotka haluaa vain pahaa meille. Ettekai te sitä halua?"

Ei me tietenkään haluttu.

Mä unohdin tuohon edelliseen tekstiin kertoa, että nyt tosiaan kaikki on melko hyvin. Isä ei ole enää väkivaltainen. En tosin tiedä, miten hän reagoisi suuttuessaan.

Meidän perheessä on aina kaikki riidat selvitetty lyömällä, potkimalla tai tuhoamalla tavaroita. Me siskon kanssa oltiin pieninä otettu mallia isästä, ja me juostiin todella usein puukot kädessä toistemme perässä. Olen todella onnellinen, että molemmat on kunnossa, siinä ois voinut käydä huonosti. Nyt ollaan molemmat opittu vähän paremmin hillitsemään itseämme. Kumpikaan ei ota puukkoa käteen, vaikka kuinka paljon suututtaisi.  Kun pikkusisko vittuilee tarkoituksella mulle, mä en aina osaa hillitä itseäni. Mä saatan käydä käsiksi aika pienestä, vaikka mä yrittäisin olla suuttumatta. Tuntuu vaan, että päässä naksahtaa ja sillon ei oo enää mitään tehtävissä. Lähden aika usein pois paikalta tän takia, mä en tahdo vahingoittaa. Mua pelottaa, että mä en ikinä opi hallitsemaan itseäni. Mä en halua tehdä perheelleni mitään pahaa, en missään tilanteessa, en vahingossakaan.

Isä on nykyään ihan kiva ja turvallinen, mutta on aina halunnut tulla liian lähelle. Sitä se ei ole lopettanut vieläkään. Autolla matkustettaessa se laittaa kätensä reidelle ja silittelee, aiheuttaa mulle ainakin ahdistusta, eikä yleensä edes lopeta jos pyytää. Kun se halaa, se laittaa kätensä perseelle. Tekee myös kaikkea muuta tuollaista, mistä en tykkää. Kun sille huutaa tarpeeksi kauan ja kovaa, se yleensä ymmärtää lopettaa. Jos ei lopeta, häivyn yleensä itse paikalta.

Kiitos teille, kun olette siellä tukena!<3  Tää kirjoittaminen todellakin helpottaa.

Mulla on yks nettituttava, johon oon nyt viimeisen kahden kuukauden aikana tutustunut. Ollaan juteltu aika paljon puhelimessa ja viestitellään paljon. Se sanoo "rakastan sua" ja jaksaa aina kertoa miten kaunis oon. Se on saanut mut tuntemaan, että mä olen sittenkin jotakin. Jotakin muuta, kuin kasa paskaa. En mä ota tota "rakastan sua"-juttua tosissani, koska ei olla vielä edes nähty. Aiotaan kyllä nähdä, välimatkaa vaan on melko paljon.

Mun on itsetunto nyt parantunut jonkin verran. Mun on helpompi olla, helpompi hymyillä.
Ennen mä en voinut lähteä kaupoille, koska mua alkoi ahdistaa se, miten ruma oon muiden ihmisten joukossa. Nyt mä hymyilin kaikille. Moni hymyili takaisin. Hymyilkää ihmiset, se oikeesti auttaa toisen oloon ja omaan oloon. Muistakaa hymyillä paljon, kun lähdette jouluostoksille!
Te ootte kauniita, luottakaa itseenne! <3 

Vähän avautumista

Mä ajattelin vähän kertoa tänne asioista, jotka on tapahtunut meidän perheessä aikaisemmin. Ne on jäänyt vaivaamaan mua ja nyt mä tahdon käsitellä ne läpi ja unohtaa. 

Silloin, kun me oltiin pikkusiskon kanssa paljon pienempiä, alle 10-vuotiaita, meidän perheessä oli perheväkivaltaa. Tämä ei kohdistunut minuun tai pikkusiskooni, mutta kaksi isosiskoani joutuivat kärsimään. Mä en pitkään aikaan edes muistanut, että tälläista on joskus ollut, vaan mä olin tietoisesti siirtänyt nämä asiat pois elämästäni. Mä olin vain pyyhkinyt ne pois.

  Viime vuonna kaikki muuttui. Tuli pimeä syksy, joka aiheutti mulle valtavaa masennusta ja ahdistusta. Mä aloin nähdä harhoja tai kuvitella. Öisin heräsin painajaisiin, joissa joku tappoi kaikki perheenjäseneni järjestyksessä. Herätessäni tunsin kuolevani, en saanut hengitettyä ja hikoilin, sekä tunsin vilunväristyksiä. Vaikka olin hereillä ja uni oli päättynyt, näin silmissäni jonkun tulevan ovesta sisään. Mä piilouduin peittoni alle, yritin keskittyä hengittämään ja itkin, kunnes mä nukahdin. Päivisin mä usein itkin ja ahdistuin, kun mieleeni palasivat muistot. Muistot, joissa isä hakkasi mulle tärkeimpiä ihmisiä koko maailmassa.

Silloin, kun me oltiin melko pieniä, isä oli hullu. Oma isäni hakkasi isosiskojani, makasi heidän päällään estäen liikkumisen, löi nyrkillään ikkunat rikki, uhkasi tappaa koko perheen ja kaahasi autolla niin kovaa, kuin pääsi, muiden rukoillessa hiljentämään.

Tässä on otteita mun edellisestä blogista;

"Muistan ne joka päivä. Yritän unohtaa, mutta ne palaavat mieleeni aina vain uudelleen. Kuvia, joita en tahtoisi nähdä. Kuvia siitä, jota näin pienenä. 

Isä menee imurinputken kanssa isosiskon huoneeseen. 
Kuuluu huutoa, itkua. Juoksen perään, en tahdo siskolle tapahtuvan enään mitään pahaa. Kun pääsen huoneeseen, isä käskee minut pois. En lähde. Alan itkeä ja rukoilla häntä lopettamaan. Se ei auta. Isän sydän on niin kylmä ja kova. 
Sisko yrittää poistua huoneesta. Pois huoneesta, jossa joutuu kokemaan väkivaltaa.  Isä kuitenkin tarraa siskon käteen lujaa, liian lujaa. Paiskaa siskon lattialle. Kuulen pientä nyyhkytystä. Siskoni itkee lattialla, enkä tiedä miten voisin auttaa. Rakas siskoni, tärkein ihminen maailmassa joutuu kärsimään edessäni, enkä osaa auttaa. Katson vain kyynelteni läpi. 

Ovi aukeaa ja äiti tulee huoneeseen. "Ole kiltti ja lopeta" äiti sanoo varovaisesti ja hiljaa. Isä vilkaisee äitiä katseella, joka aiheuttaa minulle kylmiä väreitä. Isä tarttuu äidin leukaan ja puristaa lujaa. "Häivy, tai tapan teidät kaikki" isä sihisee hampaidensa välistä. Oliko tämä todella oma isäni, joka sanoi näin? Alan itkeä entistä enemmän. Äiti kavahtaa taaksepäin. Hänen leukaansa sattuu. Sisko yrittää nousta lattialta, mutta ei onnistu, sillä isä ryntää makaamaan hänen päälleen estääkseen siskoni paon. Sisko ei pääse liikahtamaankaan. "Iskä päästä hänet pois!" huudan itkun seasta. "Ei mitään hätää, mä vaan vähän rauhoittelen sitä". En usko isää. Siskoni itkee. Hänen meikkinsä ovat levinneet. Haluaisin halata häntä ja kertoa, että tahtoisin auttaa, mutten osaa. Kuumat suolaiset kyyneleet valuvat poskiani pitkin kuin pieni puro. Painan kädet kasvoilleni, en kestä katsoa. Minua pelottaa. "

Vaikka mulle ja siskolle ei koskaan tehtykään mitään tuonlaista, nää satuttaa ihan mahdottoman paljon. Nää alkoi muistua mun mieleen viime syksynä. Joka päivä tuli uusi kuva silmiin, kuin katsoisi jotain filmiä. Näitä kuvia vain ei saanut pois silmistään ja mielestään.  Nykyään kaikki on hyvin ja mä aion jättää nää lopullisesti pian taakse. Ne on menneisyyttä. Ne ei saa pilata mun tulevaisuutta.

Rakkaat, hakekaa apua ongelmiinne! Te olette sen arvoisia <3

Ahdistaa

Kaikki ahdistaa.
Mua pelottaa elämä. 
Vanheneminen. 

Mä olen nyt vasta tajunnut, että mä elän elämäni parhaita hetkiä. Ne valuu mun käsistä kuin hiekka tiimalasista. Pian mulla ei ole mitään. 

Mä pelkään peruskoulun loppumista. Mä olen nyt vasta oppinut olemaan oma itseni. Mä olen nyt vasta tutustunut meidän luokkaan. Mä en halua päästää irti niistä ihmisistä, siitä insideläpästä, siitä kaikesta. Mä en tahdo irroittaa. Mä haluan ennemmin vaikka kuolla. 
 Kun peruskoulu loppuu, suurin osa näistä lähtee pois, eikä tahdo pitää yhteyttä.

Miksimiksimiksi? 

Tahdon pois. 

Oikeasti mua pelottaa kamalasti. Mitä mä oikein teen? Mua pelottaa kaikki muukin, kuin vaan tää.
Tää nyt vaan aiheuttaa eniten ahdistusta tällä hetkellä.

Mun tekis mieli vain lyyhistyä lattialle ja itkeä. Huutaa ja itkeä, repiä itseäni. 

Mutta mä en tee sitä (ainakaan vielä), koska mä oon päättänyt ainakin yrittää pärjätä ahdistuksen kanssa.

 

Olen lihonut. Lihonutlihonutlihonut. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä olen ahdistunut syömästäni ruoasta. Mä olen oikeasti niin lihava. Yritän toistaa itselleni: "se on ihan okei vähän lihoa, oot ihan sopiva, älä nyt ahdistu", mutta se ei auta. Ei se ole okei, että mä lihon. Ei se ole okei, että musta tulee todella iso ja lihava, jota kaikki pilkkaa, ja jolla on paha olla. Eihän se ole oikein? Missä on se hoikka minä ?

Mä oikeasti taidan kaivata niitä aikoja, kun mä söin todella vähän. Se laihuuden tunne, se nälkä, ne pienet ruoka-annokset. Ne pienet luut, heikko, mutta vahva olo, se tuttu ahdistus. Se mittanauha, vaaka ja läskien puristelu. Se kaikki, joka kuului siihen mun omaan pieneen maailmaan.
Mulla on oikeasti vähän ikävä niitä hetkiä. Se maailma tuntui paljon turvallisemmalta. Se tuntui kodilta.

Mä painoin 56 kiloa. Mä en uskalla enää ikinä mennä vaa'alle. Mä en tiedä, mikä muhun meni, kun oon päästänyt itseni tälläiseksi. Ihan oikeasti. Mun pitää vähentää syömisiäni, ees vähän.

Muista terveydenhoitajan sanat "Kun paino pysyy reilusti alle 60kilon, oot sopiva". 

Reilusti alle kuudenkymmenen.

Apua.

Satuttavia sanoja...

Mä seisoin peilin edessä. "Hyi, oon lihonut", mä sanoin hiljaa. Mä luulin, ettei lähellä ollut ketään. Äidin miesystävä kuuli, mitä sanoin. "No kyllä sä ootkin lihonut, mä näin sen heti kun sä astuit ovesta sisään. Sen näkee sun naamastakin".
Mä hämmennyin, yritin nauraa, mutta onnistuin naurahtamaan vain heikosti ja hermostuneesti. "Ihan totta, kyllä sen näkee heti sun naamasta".
Muhun sattu. Se satutti sanoinkuvaamattoman paljon.
Kyllä mä itsekin tiedän lihoneeni, enkä ole onnellinen siitä. Kyllä mä haluaisin olla laiha, mutta vielä enemmän mä haluaisin nauttia mun elämästä, elää tätä nuoruutta, joka mulla on nyt elettävänäni.

Olenko mä todella lihonut niin paljon, että sen näkee naamastakin? 

Nyt vielä hyvät uutiset tähän loppuun. Mä kerroin kaverille, että nyt on parempi olla. Että nyt ei ahdista enää niin paljoa, enkä oo koko ajan väsynyt ja ahdistunut. Nyt mä oikeasti tarkoitin sitä, mitä mä sanoin. Se tuntui hyvältä. Mä olen ihan oikeasti nyt onnellisempi. 

Mun syömisetkin on normalisoitunu, syön kyllä melko paljon, mutten ahmi kokoaikaa, vaan syön paljon säännöllisemmin. 

Oon alkanut parantamaan mun itsetuntoa. Kun ääni mun päässä haukkuu mua millon mistäkin, mä yritän toistaa mielessäni itselleni; "Oot ihan hyvä tälläisena, ei sun tarvitse muuttua". Ehkä se alkaa auttaa pikkuhiljaa. Ehkä mä saan itseni korjattua, pala palalta.

Mä pelkään, että ahdistus valtaa mut taas yhtäkkiä. Jos niin tapahtuu, mä en välttämättä pysty olemaan laihduttamatta.

Oon myös alkanut ymmärtää, että kaikilla ihmisillä täytyy tulla mahaan ainakin ihan vähän makkaroita istuessa. Jopa mulle, vaikka mä yritin väittää itselleni, että saan ne pois. 

Mä hyväksyn itseni tälläisena kuin mä olen. 
Mä olen ihan hyvä tälläisena. 
Ei mun tarvitse muuttua. 
 Ole rohkea. 
Ole vahva. 

Me ollaan kaikki niin tärkeitä, meille on kaikille annettu vain yksi elämä. Yksi mahdollisuus. Olette kaikki tärkeitä <3 Muistakaa olla rohkeita ja luottakaa itseenne, niin mäkin aion alkaa tehdä! Me ollaan kaikki sen arvoisia!

Unelmaelämäni

Mä haluaisin, että mä olisin täysin hallinnassani.
Aamuisin mä heräisin aikaisin ja valmistautuisin koulupäivään. Koulussa mä keskittyisin, pistäisin kaiken mieleeni, mitä opettajat sanoo. Koulun jälkeen mä lukisin koulujuttuja koko illan, kunnes ennen suihkua menisin lenkille. Jos mä eläisin joka päivän näin, mä voisin iltaisin mennä aina nukkumaan hyvillä mielin.

Enhän mä oikeasti tuollaista haluaisi, ei siitä vois nauttia, mutta mua kiehtoo ajatus, että oisin täysin hallinnassani. Että se olisin minä, joka määrää mitä teen. Nyt se en ole minä, mun sisällä asuu laiskuus, joka vaikeuttaa kaikkea mitä teen. Se vie mun keskittymisen, se haluaisi vain nukkua.

Mä haluaisin, etten aiheuttaisi pettymyksiä vanhemmille, sukulaisille, kavereille, itselleni tai kenellekään muullekaan. Mä haluaisin olla täydellinen, hyvä koulussa, hyväkroppainen, kaunis, jokaisen unelma, kaikkien kaveri, sosiaalinen, urheilullinen ja vaikka mitä muuta.

Miksen voi tyytyä siihen, mitä olen ?

En tiiä, miten mä saisin tehtyä itsestäni ihmisen, joka haluaisin olla. Tuntuu, että kaikki muut on sitä kaikkea, mitä minäkin tahtoisin olla. Kaikki muut paitsi minä.

Mun tekis mieli kirjoittaa tähän kaikki asiat, joista en pidä itsessäni, mutta siitä tulisi taas iso ahdistus ja paha olla, joten jätän sen tekemättä. En jää nyt vatvomaan niitä, ei ne kuitenkaan muutu kirjoittamalla paremmiksi.

Teitä lukijoita on jo 20, kiitos teille <3

Mä lupaan teille, että mä yritän parantaa mun itsetuntoa, koulunumeroita, oloani, muiden kohtelua ja kaikkea muuta. Mä lupaan yrittää.

Mä myös lupaan teille, että mä yritän laihdutuksen sijaan treenata lihaksia. Ja syödä terveellisesti. Ja nauttia elämästä.

Nää on taas niitä kuuluisia lupauksia, jotka oon luvannut itselleni tuhannesti aiemminkin, mutta syvällä mun päässä soi ajatus: "Mitä jos nyt onnistuisin?"

paksupaksupaksupaksupaksu...

Mitä mä teen, että mä osaan syödä terveellisesti ja normaalisti? Mä vaan ahminahminahmin, lihonlihonlihon, ahduistunahdistunahdistun. Oon luvannu itselleni, että tää viikko mulla on aikaa. Tää viikko mulla on aikaa syödä, koska koeviikko. Oon luvannut itselleni, että ensi viikolla mä otan itseäni niskasta kiinni. Ei tän elämän pidä olla jatkuvaa syömistä. En mä halua elää syodäkseni, vaan syödä elääkseni.

Mä haluaisin alottaa nyt oikeasti terveelliset elämäntavat. Ennen se on aina karannut käsistä ja oon alkanut paastoamaan ja ahmimaan. Jos nyt oikeasti yrittäisin taas.

Juon vain noin yhden lasillisen vettä päivässä, en juo mitään muuta koko päivän aikana. Mehuja pelkään niiden sokerimäärän vuoksi ja limpparit on todella epäterveellisiä ja lihottavia. Jos mun terveellisten elämäntapojen yksi tavoite olisi juoda vettä vähintään litra päivässä.

Toinen ongelma on leipä. Mä syön sitä ihan hirveesti, ahmimisaikoina arviolta 7-10 ruisleivän palaa päivässä (hyi vittu). Jos mä ottaisin tavoitteeksi, että saan syödä arkipäivisin max. 2 näkkileipää koulussa ja kotona ei ainuttakaan leivänmuruakaan. Viikonloppuisin saisin syödä viikonlopun aikana max. 4 leipää, ja leivän on oltava tummaa leipää.

Ja tietenkin kieltäisin itseltäni herkut.

Miltä kuulostaisi?

Mä haluaisin onnistua.

Hiljaa mielessäni mä toivon; ehkä mä näiden keinojen avulla taas alan laihtua. 

Ehkä tääkin yritys on tuomittu epäonnistumaan, ehkä mut on luotu ahmimaan. Ehkä mut on luotu kuolemaan itseeni tyytymättömänä, surullisena. Ehkä mä kuolen joskus tulevaisuudessa ylipainoon, koska mä ahmin. 

Mä lihonlihonlihon

Mä olen nyt syönyt tarkkailematta ruokia, oon vaan kuunnellut kroppaani syömisten kanssa.
Kroppa sanoo;"Ota lisää, syösyösyö!", pää taas sanoo;" Älä ota enää yhtään, älä syö enää koskaan, lopetalopetalopeta!"

Mä lihoan. Turpoan kuin pullataikina, oon pehmeä ja lihava. Mä olin niin lähellä unelmiani, mikä mut oikein sai luovuttamaan ? Oon ihan hirveän paksu. Maha ällöttää, perse ja reidet kasvaa, käsien kauniit luut yrittää paeta ja piiloutua kaiken läskin alle.

Mä en osaa syödä, niinkuin kuuluisi. Mä joko syön ihan helvetisti, tai todella vähän. Mä voin syödä yhtäkkiä 5 leipää, vaikkei mulla edes olisi nälkä. Kun mä alan syödä, mä en osaa lopettaa. Mä en pysty, vaikka yrittäisin. Mä syön enemmän kuin kukaan muu. Mä voin syödä päivässä ihan oikeasti valtavat määrät ruokaa. Epäterveellisen paljon, epänormaalin paljon. 

Olisiko silti parempi jatkaa? Mitä kaikkea mä menetän, jos mä en ikinä saavutakaan mun tavoitetta, laihuutta? Jos mun elämällä ei ole muuta tarkoitusta. Jos mun elämäni tarkoitus on päästä laihaksi. 

Mua pelottaa. Mä en tiedä,pystynkö mä tähän. Mä en osaa syödä normaalisti. Ehkä liian vähän olisi tässä tapauksessa parempi, kuin liian paljon. 

Oon lihonut vaa'an, peilin, mittanauhan ja silmien mukaan. Oon läski.

Mitä mä oikein teen? 

Mä en tiedä, mitä mä ajattelen. Mä olen viime päivinä syönyt miettimättä kaloreita ja ollut pirteämpi, onnellisempi ja kaikinpuolin paremmassa kunnossa. Mä en ole edes lihonut, mikä ihmetyttää mua todella paljon. 53kiloa.
Mä olen ollut oikeasti vähän onnellisempi. Mutta mut sai taas miettimään näitä asioita luku, jonka vaaka näytti eilen. Kokovartalopeili, jonka edessä mä tutkin itseäni. Sääret oli pienemmät, näytin vähän paremmalle. Isä sanoi aamulla; "sun tarvitsis vähän syödä, oot niin hoikka tyttö". Joka puolella kuulee tähän asiaan liittyviä juttuja, koko maailma pyörii tän asian ympärillä. Miten mä edes voisin irrottaa, kun maailmassa ei ole muuta?

Mä en osaa selvittää mun ajatuksia. Oon todella hämmentynyt kaikesta, mun päässä on liikaa kaikkia ristiriitaisia ajatuksia.

Kiitos kaikille ihanille lukijoille, kommentoijille ja mun blogissa käyneille <3 Te autatte mua lopettamaan tän päättömän touhun, autatte mua elämään! 

Oon syönyt tänään jo yli 400kaloria.

Äsken söin. Rintakehässäni alkoi tuntua viiltävää kipua, se jatkuu edelleen. Maha on tänään taas aivan valtavan kokoinen.

Oon väsynyt ja kylmissäni. Tätäkö mä elämältä haluan?
Ei,en. Mä mietin tätä ja säpsähdän. Mä tajuan, etten pysty ikinä lopettamaan. Mä en uskalla. 

Tuntuu kuin olisin kallionkielekkeellä. Jalkojen alla on myrskyävä meri, joka hipaisee aina aaltona mun varpaita. Se nousee joka kerta ylemmäs. Se vie mut pikkuhiljaa pohjaan. Mä uppoan pohjaan kuin juoksuhiekkaan. Mä en pääse ylös yksin, mutten uskalla huutaa apua.

Toinen vähäkalorinen päivä

Oon syönyt tänään vajaat 350 kaloria.

Mut valtaa väsymys. Meen äidin kanssa lenkille, hän juttelee mulle iloisesti. Mä en jaksa jutella sen kanssa. Jos äiti kysyy jotain, mä ärähdän vastaukseksi. Tekee pahaa, mutta mä en vain yksinkertaisesti jaksa. Anteeksi äiti rakas, en mä tarkota pahalla. Mä en vain jaksa. 

Mun tarkoituksena on tehdä kyykkyjä ja treenata reisiä. Mä teen vaikeasti kymmenen kyykkyä ja mun on pakko lopettaa. En jaksa.

Yritän toisinaan pyytää ystävältä apua. Kerron, että mua ahdistaa. Kerron, että mun paino ahdistaa. Hän ei osaa auttaa. Yrittää lohduttaa ja kertoo, että oon sopivankokoinen. Mutta se ei vie mun ahdistusta pois, se lisää sitä. "Hän huijaa, sanoo niin, ettet pahottaisi mieltäsi".
Koko ajan mä kerron ystävälleni harvemmin ja harvemmin mun ahdistuksesta, koska se ei auta mitään. Ei ne asiat muutu valittamalla. Ne muuttuu laihduttamalla. 

Tunnen olevani ilkeä, kamala, läski, ällöttävä sika. 

Meillä oli kotitaloutta, ja kun meille kerrottiin, että tänään tehdään mustikkapiirakkaa, mun päässä alkoi pyöriä pakokeinoja. "Sano, että meet terveydenhoitajalta hakemaan särkylääkettä päänsärkyyn! Sano, ettet voi syödä, kun sulla on huono olo! Lähde kotiin huonon olon vuoksi! Kieltäydy syömästä! Se on sokerista ja rasvaista. Ei sitä voi syödä! Sulla ei oo lupaa siihen."

Mä en tehnyt mitään yllämainituista. Mä söin. Otin lautaselle leveydeltään sentin kokoisen mustikkapiirakan siivun ja söin. Mua ällötti.

"Miks söit niin vähän sitä mustikkapiirakkaa? Sehän oli hyvää."
"Ei mun tehny yhtään mieli mitään makeaa"

Kun mä keskityn täysillä laihduttamiseen, mua ei ahdista niin paljoa. Mulle ei tuu tarvetta tehdä viiltoja ihoon. Mutta mä stressaan niin paljon, että mä revin sormeni rikki huomaamattani. Kynsinauhat on punaiset ja tulehtuneen näköiset, ne on revitty ihan rikki.


Oon niin väsynyt.

Maha murisee. Se polttelee vähän. Oon ylpeä itestäni. Tänään mun kroppaan on mennyt vajaat 300 kaloria. Jeejee <3

Mä mahduin 34:sen farkkuihin. Mä ihan oikeasti mahduin niihin. Mä olen onnellinen. Mua hymyilyttää. Ei ahdista. Mä rakastan tätä tunnetta. Eikä mun edes tee mieli syödä. Kaikki on tänään hyvin. Vaikka mahassa polttelee, tuntuu hyvältä. Maha näyttää paremmalta. Mä näytän onnellisemmalta. Mä oon onnellinen.

Vaikka sisko söi suklaata ja muita karkkeja, mä en katsonut päinkään. Nenään tuli suklaan tuoksu, mutta mun ei tehnyt mieli suklaata. Aamulla otin ruisleivän mukaan, mutta söinkin siitä vain 1/4. Se ei maistunut hyvältä, kun mä mietin, kuinka se kaikki kertyy muhun. Mä en laittanut voita, enkä juustoa. Koulussakin otin kyllä ruokaa, mutta söin vain puolet. Iltapäivällä kotona en laittanut leivän päälle voita enkä juustoa, vain yhden vähäkalorisen leikkeleen. 


Sitten mut valtaa pelko. Mitä jos huominen ei mene yhtä hyvin? Mitä jos en laihdukaan? Mitä jos silti lihon?

Yritän siirtää ne pois mun mielestä ja nautin tästä olosta. Mulla on kaikki hyvin. Olen onnellinen.


                                                        <3

Läski ruma sika

Täällä kirjoittelee otsikon mukainen turha läskikasa. Ei,eilinen päivä ei todellakaan ollut 400kalorin päivä. Ehei, vaan miljoonan kalorin päivä. Tiesin, että kavereilla vierailu olisi vaikeaa. Onneksi en kovin usein käy heidän luonaan.

 Tänään oon syönyt pizzaa, 2 leipää ja 2 mandariinia. Liikaaliikaaliikaa. Oon käynyt 6,5km:n lenkillä, kävellen. Siinä kulutin n. 200kcal.

Kyykky 5kg=15+10
Etureidet 30kg=45+30
Takareidet 17,5kg= 50+40
Kädet 5kg=10+5

päivän kalorit on ehkä 1000 kcal ja kulutettu n. 300kcal. Lopputulos 700 kaloria. 
Epäonnistuin
Epäonnistuin
Epäonnistuin

Huomenna mennään sukulaisille. Eieieieiei. 
Mä lupaan, etten syö ihan hirveesti.

Vaaka näyttää ihan hirveitä lukuja. Mun täytyy alkaa liikkua enemmän. En voi nyt lihoa, enenenen.

Haluaisin oman huoneen. Ostaisin sinne ison kokovartalopeilin ja vaa'an. Ne on mulle uskomattoman tärkeitä. En tarvitse muuta. Paitsi laihuuden.

Oon syönyt tänään kuusi leipää, mandariinin, banaanin ja hetki sitten karkkia. Vedin tuosta karkkipussista varmaan 100g, kunnes lopetin. Mua alko ällöttämään, ja mietin mitä nyt teen. Silloin mun päähän syntyi loistoajatus; mä heitän ne pois. Roskikseen. Sinne ne kuuluu. Sitten en pääse enää huomenna syömään niitä. Kun mä sain pussin heitettyä roskiin, olo keveni hiukan. En mä sentään roskiksesta karkkia hae, vaikka tekisi mieli hirveästi ahmia, joten voin vähän rauhoittua.

Mä aloitan tän dieetin. Huomenna.. Ylihuomenna...Sunnuntaina..Maanantaina... EI, vaan heti HUOMENNA. Nyt en lykkää laihdutusta enempää.

Huomenna vain 400kaloria. Mun on onnistuttava. Pelottavaa, meen huomenna kaverin luokse kylään, apua apua apua. Jos mä epäonnistun tässä huomenna, mä alotan lauantaina. Ainakin mä yritän huomenna. Mulla on kahdet farkut, joihin haluan mahtua mahdollisimman pian. Ne on kokoa 34, enkä ole enää kaukana siitä tavoitteesta.

Eiliset liikunnat:

Etureidet 25kg=60+60
Takareidet 20kg=30+30
Kyykky 5kg=10+10
Vatsalihakset= 30+20+20+20+10

Paino nousee, maha suurenee, mutta muuten pysyn melko saman kokoisena.
Lisään tähän vielä muutaman kuvan läskeistäni itsestäni.

Muokkasin niitä vähän, ettei kukaan tunnista. Mä en kestäisi sitä häpeää, jos joku tunnistaisi. Mä en halua kenenkään tietävän, että mulla on jotakin ongelmia. Mä haluaisin olla vahva, en heikko. 

Mä haluaisin tuon ranteen luun selvemmin näkyviin. Samoin rystyset. Reisissä mulla on aika paljon liikaa, säärissä myös.  

Tänään aion käydä vielä treenaamassa käsiä tai jalkoja, tehdä vatsalihakset ja ehkä pelata Wiillä sellaista liikuntapeliä, jossa tulee enemmän hiki, kuin juostessa.

Aiemmin mä tykkäsin liikunnasta. Nyt siitä on tullut pakko. Mä en nauti siitä enää. Se tuntuu niin ahdistavalta, niin inhottavalta. Sen jälkeen on kuitenkin ainakin vähän parempi olo, koska tietää, että jokainen pienikin liike vie lähemmäs tavoitetta pikkuhiljaa.

Kyllä mä pystyn tähän!

"*****lla on kyllä ihan olematon vyötärö"

Otsikossa olevan ihanan lauseen sanoi äiti.Tuntu mahdottoman hyvältä. Kiitos<3

-Kädet 2,5kg=30+20
-Hauis pelkällä tangolla (n.15-18kg)= 20
-Hauisliike 5kg= molemmilla käsillä 20
-Olkapäät pelkällä tangolla= 20
-Alaselkä 30

Syömiset on mennyt ihan hyvin, illalla tosin oltiin synttäreillä ja söin melko paljon herkkuja. Sen jälkeen pyöräilin kuntopyörällä, 110kcal. 

Venyttelyt on nyt jäänyt täysin muutamaksi päiväksi, on ollu koko ajan kamala kiire ja väsy. Yritän ottaa ne mukaan treeniin mahdollisimman pian!

 

Toinen postaus vielä melkein heti perään. Oon äidin luona, täällä saa rauhassa postailla. 

Kävin äsken treenaamassa, mutta oon mennyt tänään melko vähillä ruoilla ja viime treenauskerrasta on jo muutama päivä aikaa, niin tulokset oli huonot ja alkoi väsyttää todella nopeasti (Huomatkaa kauheet selitykset, mä yritän huijata itseäni).

Kyykky 5kg=10+10
Kädet 2,5kg=20+20

Tuo esimerkiksi 5kg tarkottaa, että tangon molemmissa päissä on se paino, eli yhteensä tuossa kyykyssä oli 10kg ja käsissä oli 5kg. 

Vielä teen vatsalihaksia vähän, PAKKO jaksaa.
Täytyy katsoa teenkö tänään vielä yhen postauksen. Ei ollenkaan mahdotonta, ihanaa kun pääsee taas kirjoittamaan kaikki mielessä pyöivät asiat tänne.

Kuva...

Mietin todella kauan, laitanko vai enkö laita. Tässä se nyt on. Tälläinen mun maha on tänään, tällä hetkellä. Vyötärönympärys on 67cm. Paino on 54 kiloa. 
Hyi, hyi, hyi.  

Vaikka mun paino on vähän noussut, mun vyötärönympärys on vähän pienentynyt.  Se oli aamulla 65cm.

Tänään käyn vielä treenaamassa jalkoja ja käsiä, sen lisäksi teen vatsalihaksia. Oon syönyt melko vähän. Nyt ei edes ahdista :)

Haluaisin pienemmän mahan. Tähän mennessä en ole sitä saanut, mutta ehkä joskus vielä ?
Vyötärönympärystavoite voisi olla alle 60cm. 

Kyllä mä vielä onnistun. Vaikka mulla menisi siihen koko elämä, mä onnistun.  Mä en tahdo luovuttaa. Mä en aio luovuttaa. Mä en ole luovuttaja.

Joskus mun täytyy vakuutella itselleni, että mä onnistun, enkä aio luovuttaa. Nyt on sellainen hetki. Mun täytyy tsempata itseäni. Onnistut.

Treeniä

Mä olen miettinyt asioita. Olen tullut siihen tulokseen, että mä en lopeta tätä ennen kuin mä painan alle 50kiloa.

 Eilen söin vain kaksi kertaa, aamulla klo 11 ja illalla klo 22 :) En edes ahminut. Olen huomannut, että jos syön kunnon aamupalan, illalla ei tee niin kovasti mieli ahmia. Tätä ennen en ole uskaltanut aamuisin syödä, koska olen pelännyt lihoavani. 

16.10.1012

"Haluaisin vaan olla laiha. Niin pieni, niin haavoittuvan näköinen. Ihmiset tuntisi mun luut halatessaan. Solisluut näkyisi hyvin ja ranne olisi niin pieni, että sormet saisi sen ympäri paljon helpommin. Mä rakastan sitä pientä luuta, joka on ranteessa. Mä rakastan myös niitä luita, jotka on sormissa ja tuossa käden päällä <3 

Kaverit tuli käymään. Käveltiin ulkona hetki ja tultiin sisälle. Mä yritin koko ajan olla pienessä liikkeessä. Muut istui sohvalla, mä makasin maassa ja poljin jaloilla, venyttelin, pyörin ja heiluin. 

Mä alotan taas tuon älyttömän heilumisen. En tiedä auttaako se, mutta nyt on käytettävä kaikki keinot."

Keskiviikkona mä sain pitkittäisspagaatin melkein pohjaan. Se oli enää ehkä sentistä kiinni. Väkisin ja itkua pidätellen, mutta mitä väliä. Mä onnistuin. Sen jälkeen mä itkin ilon kyyneleitä. Nyt se on mennyt vähän huonommin, mutta pikkuhiljaa, pian saan sen ongelmitta pohjaan. 

Oon myös alkanut treenata etureisiä, takareisiä, takapuolta ja käsiä sekä mahaa. 

14.10

"Kyykky 2,5kg = 20+20

Etureidet 25kg = 10+30+30

Takareidet 15kg = 50+50

Tein niin paljon kun pystyin. Niin täysillä, että meinasin oksentaa. Niin se pitääkin. Mä laihdun. Vittu mun on laihduttava. Laitan itseni vaikka paastolle jos ei muuten. Vittu lopetan vaikka syömisen. En ansaitse elää."

15.10

"Kädet 2,5kg = 20+20

Vatsalihaksia: 30+20+20+20+10

Kävelyä: 6540 askelta, 4,9km, 176kcal, 58min."

17.10

-Venytyksiä

 - Pitkittäisspagaatti melkein pohjaan

 - Vatsalihakset: 40 tavallisia,

                       20 sivuvatsalihaksia,

                       20 tavallisia,

                       15 sivuvatsalihaksia,

                       20 tavallisia. 

 - Selkälihakset: 20+20+20

18.10

-Kävellen 2,5km

 - Kyykky 5kg = 10+10

 - Etureidet 20kg = 40+50

 - Takareidet 12,5kg = 50+40

 - Kädet 2,5kg = 15+15

20.10

- Kädet 5kg = 5+5+5

- Etureidet 25kg = 60+60

- Takareidet 15kg = 50+50

-Vatsalihakset 30+10

Mä olen aika hukassa itseni kanssa. Tätä kuvaa hyvin mun päiväkirjamerkintä, 14.10

"Onko mua edes oikeasti olemassa?

Kuvittelenko mä itseni?

Mä en tiedä enää,kuka olen.

Ehkä en ole kukaan. 

Ehkä en ole mitään. 

Mutta mä voin tehdä itsestäni jotain. 

Laihan."

Tulipa pitkä postaus. Viikon ajatukset ja liikunnat yhdessä paketissa.

Hui, alkaa taas tehä mieli syödäsyödäsyödä. Mä estän sen. Tällä kertaa mä todella estän sen. Mä saan syödä, jos teen vatsalihaksia. Jokaisesta suupalasta 10 vatsalihasta. Zero colaa voin juoda ilman rangaistuksia. Samoin vettä. Mä kyllä onnistun.
Illalla saan vielä syödä yhden hedelmän ja kaksi leipää ilman rangaistusta.
Ahdistus ja rinnassa tykyttävä pelko helpottavat hiukan, kun laadin itselleni sääntöjä. Ne saa mut luottamaan itseeni. Ne saa mut luottamaan, että mä olen jonkun hallinnassa, etten mä menentä kontrollia.

Kaikki hyvin.

"Herätys, ruoka on valmista, tuu syömään."
"Anna mun nukkua, syön myöhemmin."
"No joudut syömään sitte yksin"
"mmm"

'Nukuin' ton jälkeen vielä tunnin. Kun menin syömään, otin lautaselleni 2 eri lihaa ja hiukan paistettuja perunoita. Söin molemmista lihoista puolet, kunnes minua alkoi ällöttämään. Paahdoin ruisleivän. Toisenkin. Heitin loput lihat roskikseen. Istuin pöydässä,yritin lukea lehteä. Mielessäni kuitenkin pyöri vain se, otanko mandariinin vai enkö ota. Nousin pöydästä lopulta ilman mandariinia.

"Tää korttitalo romahtaa yksi kortti kerrallaan,
kun seinät kaatuu voiko mua ees enää pelastaa?
Yksi kortti kerrallaan tää korttitalo romahtaa
enkä talon raunioon tahdo asumaan."

LÄSKI,LÄSKI,LÄSKI

Áhdistaa.

Hyi, oon ällöttävä, oksettava, läski sika. Ahmin ihan helvetisti. Haluun pois.
Miksi,miksi,miksi?
Mun paino voi nousta näiden takia kilon.

 "Syön vaan vähän,mun on ihan pakko. Tiedän tiedän, oon läski. Anna mun nyt hetki nauttia näistä." mä ajattelen tunkiessani sipsejä suuhuni. Syön,syön,syön. Mun ajan - ja paikantaju katoaa ihan täysin, mun elämässä on vain sipsit ja suklaa, jotka odottaa astiassa mun edessä, että otan ne suuhuni. Yhtäkkiä palaan takaisin todellisuuteen. Puren huuliani, etten ala itkemään. Mitä tein ? Lasken kaloriarvion;1000kcal. Ahdistun."

Kerro mulle, etten lihoa.
Puhu rauhoittavasti.
Kaikki riippuu nyt siitä.
Se, mitä seuraavaksi teen,
se,mitä huomenna teen,
mitä syön,
miten voin.
Pidä huolta,
lupaa mulle, etten lihoa.


Apua

Läskiä, liikuntaa ja pohdintaa

Huhhuh, oon läski.

Klo 12.00: Omena ja nektariini
Klo 15.30: Kaksi pientä lautasellista ruokaa ja kaksi leipää voilla ja juustolla
Klo 21.00: 4 Leipää voilla ja juustolla

Kaikki meni ihan hyvin, kunnes illalla vedin neljä leipää iltapalaksi. Mä olisin pärjännyt vähemmälläkin. Ois tarvinnut miettiä asiaa tarkemmin.

Eilen 2000 askelta, 1,5km.
Tänään 4120 askelta, 3,1 kilometriä, 110kaloria, 35minuuttia.

Milloin musta on tullut tälläinen ? Mitä oon tehnyt väärin, että olen tälläinen ?
Missä vaiheessa kaikki alkoi pyöriä näin vahvasti laihdutuksen, ruokien, liikunnan ja mittojen ympärillä ?

Mä en tunne enää itseäni. Se, joka kirjoittaa tätä blogia, ei ole se ihminen, jonka joskus tunsin. Mä todella olen muuttunut, paljon. Mä tiedän, että tämä ei ole ihan normaalia, että nuoren elämän ei pitäisi täysin keskittyä näihin asioihin.

Toisaalta haluaisin lopettaa, mutta se toinen, suurempi puoli minussa, ei ikinä voisi lopettaa. Mä olen todella rakastunut tähän mun uuteen maailmaan. Mä en halua siitä ikinä eroon. Se on täyttänyt mun mieleni kaikkeen laihdutukseen liittyvällä. Se lupaa, että kaikki on hyvin, kun mä saan itseni laihaksi.

Huominen ahdistaa. Mulle sanottiin, että mennään syömään johonkin jossain välissä päivää. Mä en halua syödä. Eieieiei :( Tää asia todella saa mut ahdistumaan.
Apua, ensi viikolla on isän viikko. Mä lihon... Mun täytyy olla syömättä koulussa. Ainakin yritän. Isä pistää syömään :( Ahdistaa. Eikö se todella ymmärrä, miten muhun sattuu se? Eikö se näe, miten mua ahdistaa, kun käsketään syömään ? Haluan itse päättää milloin syön, ja mitä syön.

Kello on pian puoli kolme. Mä olen syönyt tänään vain nektariinin ja omenan. Mulla on hyvä olla, mutta pelkään iltaa. Mitä jos taas alan ahmia,enkä pysty hallitsemaan itseäni ? Mä en kiellä itseltäni syömistä, mutta mä vihaan sitä, kun mä ahmin.
Kyllä sä onnistut, luota itseesi..

Nyt mä meikkaan, syön vähän ja lähden lenkille. Illalla on vielä jumppa.
Ehkä mä tänään vielä postailen, katsotaan.

 *1770 askelta
* 1,3km
*47kcal
*20min 
 
Menin koiran kanssa hitaasti ja vain lyhyen lenkin.

 

 

 

Kaksi maailmaa

Mä elän kahden maailman välillä. Toinen maailma on tämä "normaali" maailma, jossa mulla on kavereita, koulua ja ihan tavallista arkea. Se toinen taas on mun pään sisällä oleva maailma. Siellä kaikki liikkuu laihdutuksen, liikunnan ja syömisten ympärillä. Siellä ei mikään merkitse näiden lisäksi mitään. Siellä on joku, joka on saanut mut tykkäämään itsestään. Se on joku, joka sanoo mulle:" Olet läski, mutta jos laihdut, kaikki on taas hyvin. Lupaan auttaa sua ja olla sun tukena". 
 Se on saanut mut kääntymään sen puoleen. Se vaikuttaa luotettavalta. Siltä, että se välittää. Että se haluaa mulle hyvää, että se haluaa auttaa.  Se lohduttaa mua, tsemppaa laihduttamaan. Se keksii mun kanssa mulle rangaistuksia, jos lihon tai teen jotakin muuta väärin. Se maailma houkuttelee mua puoleensa. Mä haluaisin elää vain siellä. Unohtaa muun maailman. Keskittyä vain laihduttamiseen. Siellä maailmassa paino, liikunnat ja syömättä jättämiset kertoo mun ihmisarvosta. Puhuin aiemmin siitä, että mulla on olo, etten kuulu tänne. Että oon väärässä paikassa. Ehkä tää mun pään sisäinen maailma todella on se mun maailma.Se, johon todella kuulun. Se on mulle tärkeä. Mä en halua eroon siitä. Mä haluan elää sen kanssa ikuisesti. Mä haluan tutustua paremmin siihen, joka mun pään sisällä on.
Välillä ihmettelen itsekin, mitä kirjoitan, mutta näitä mä oon koko päivän miettinyt. Tältä musta tuntuu. 

Joka tapauksessa, mä kävin tänään lenkillä: 

*6780 askelta
*5,1km
*180kcal
*1h

Tän lisäksi venyttelin jalat ja monta kertaa päivän aikana yritin sitä spagaattia. 

Ehkä mä vielä onnistun.

Hyvää yötä <3 

Mä kävin lenkillä:

-10770 askelta
-8,1km
-290kcal
-1h 37min

Sen lisäksi 30+20+20 vatsalihasta ja 10 selkälihasta, sekä venytyksiä.

Mun on päästävä ennen vuoden vaihtumista pitkittäisspagaatti. Oon jo kauan treenannut sitä. Mun on pakko päästä se. Vaikka väkisin. 
Ennen uutta vuotta 2013, mun täytyy myös painaa alle 50kg. 

Vaaka näytti 53,8kg.  Mun piti huomenna painaa 53kg. En onnistu. Tiiän sitten, että liikun ensi viikolla taas joka päivä.

Kävelin. Pimeys laskeutui peltojen, puiden ja mun päälle. Kävelin silti. 
Päätin saavuttaa mun tavoitteen, 8km. Mä onnistuin. Kun pääsin takaisin kotiin, olin ylpeä itsestäni. Kävelin peilin eteen. Viha täytti mut. Vihaan itseäni. Oon paksu. Oon ruma. Oon kaikkea, mitä kukaan ei haluaisi olla. Pullistin vatsaa, laihistin. Toivon, että oon joskus oikeasti laiha. 

Ehkä minäkin vielä onnistun. 
Ehkä minäkin olen joskus tulevaisuudessa vielä jotain. 
Ehkä minäkin joskus vielä merkitsen jotain.
Tai ehkä minä olen aina tälläinen. 
Huono, läski, vääränlainen. 

 

Huhhuh

Huomenna ois edessä väh. 8km:n lenkki ja sen lisäksi lihaskuntoa ja muuta liikuntaa. Huomista odotellessa... Tänään en ehtinyt käymään lenkillä, koska kaverit tuli käymään ja lähti vasta illalla pois, kun oli jo pimeää.

Jos menisin aamulla koiran kanssa n. 1km:n lenkin, iltapäivällä väh. 3km:n lenkin ja illalla vielä vähintään 4km. Sen lisäksi lihaskuntoa ja jotain muuta liikuntaa. Täytyy jaksaa :(

Oon syöny tänään paljon,taas. Kaikki on lähteny ihan täysin mun hallinnasta. En uskaltanut mennä vaa'alle. Katsoin sitä. Mietin, menenkö vai enkö. Päätin, etten mene. Se näyttää niin paljon, oon varmasti lihonut lisää, koska oon syönyt todella paljon.

Mä haluaisin joskus pitää tällaisen päivän:

Aamulla menisin lenkille herättyäni. En söisi mitään aamupalaksi.Koulussa joisin klo 12 lasillisen vettä. Kun tulen kotiin koulusta iltapäivällä, söisin jonkin hedelmän, vaikkapa omenan. Lähtisin lenkille. Illalla saisin juoda lasillisen vadelmakeittoa.

Mutta en pysty. Mun on pakko aamulla syödä joku hedelmä tai jotain muuta pientä, muuten vatsa murisee ihan kamalasti tunneilla :( Ei mulle tuu edes nälkä, jos pystyn skippaamaan aamupalan, mutta vatsa murisee vittuillakseen tunneilla. Kun mä pääsen koulusta, ruoka on yleensä valmiina ja mut kutsutaan syömään. En pysty sanomaan "ei", ja pelkään, että ne huolestuu tai alkaa kysellä. Kun mä alan syömään, en osaa lopettaa ennen pahaa oloa.
Viimeinen syy on mun itsekuri. Mulla ei oo minkäänlaista itsekuria. Mä jotenkin kadotan kontrollin ihan täysin, kun mä alan syömään. Kai mun tarttis lopettaa syöminen täysin, mutta sekään ei onnistu :(

"En ansaitse elää.
Mä en sovi tänne maailmaan.
En osaa elää.
Tää on mulle väärä paikka.
Ihan oikeasti, oon väärässä paikassa.
Miten oon joutunut tänne?
Milloin musta on tullut tälläinen ?
Missä vaiheessa tuhosin kaiken ?"

Mun on onnistuttava.
Onnistun.
Onnistun.
Onnistun.
Onnistun.
Onnistun....


Otan kiinni mun mahasta. Otan kiinni mun vyötäröltä. Irvistän. 
Mun pitää kärsiä.   

 
   
 

                                                 54,0kg iltapaino

Keskiviikkona tein lihaskuntoa puoli tuntia. Vatsalihaksia, selkälihaksia, kyykkyjä, yms. 
Juoksin sen jälkeen vähän päälle 1,5km, joten jäin vähän alle tavoitteen. 
 Tänään mä korjasin tilanteen. Mä kävin kävelylenkillä:
                                           - 6184 askelta
                                           - 4,6km 
                                           -167 kcal
                                           -54min
Näiden lisäksi oli kaksi tuntia uintia koulussa ja kaksi tuntia koripalloa ja muita pelejä. Uinti kuluttaa paljon energiaa. 

Oon ihan väsynyt kaikkeen :( Haluaisin painaa pään tyynyyn ja nukkua. Nukkua niin kauan, että kaikki olisi taas hyvin. 

Silmäluomeni painuvat väkisin alas, 
en tahdo nähdä enempää.
Olen liikaa nähnyt tätä maailmaa,
liikaa pahuutta.
Saanko sulkea silmäni, 
saanko pitää ne ikuisesti suljettuina ? 
Minulla ei ole muuta pyyntöä,
tahdon vain levätä. 
Kiitos, 
nyt suljen silmäni,
vihdoinkin saan levätä. 

(Ikävä kyllä vaan tän yön)  

Noniin, tässähän se ois.

Maanantai
-Vähintään 2km:n lenkki
-Vatsalihaksia 60-100
-Selkälihaksia 50

Tiistai
-Vähintään 3km:n lenkki
-Vähintään 50 vatsalihasta

Keskiviikko
-Puoli tuntia lihaskuntoa
-Lenkki vähintään 2km

Torstai
-Vähintään 4km:lenkki
-Koululiikunta (4h) 

Perjantai
-Lihaskuntoa
-Vähintään 3km:n lenkki 

Lauantai
-Vähintään 5km:n lenkki
-Muuta liikuntaa

Sunnuntai
-Lenkki

Eihän näissä oo ees kovin paljoa liikuntaa, mut en tiiä, missä välissä mä ehdin, kun tulee niin nopeasti taas pimeä :( Jos mä jaksan ja jää aikaa, teen joka päivä jotain noiden lisäksi. 

Tänään kävin lenkillä kävellen. 
Lopputulos oli:  
-4250 askelta
-3,2km
-115kcal
35min

Tän lisäksi vatsalihaksia: 30, 20,20 ja kymmenen. 


Noi on katsottu mun askelmittarista, en tiiä miten luotettavaa tietoa on, mutta ainakin jotain tuon suuntasta. 

Mua hävettää myöntää, mutta paino on päässyt nousemaan 54kiloon :( Haluan, että painan sunnuntaina taas 53kiloa. Jos mä en paina, mä kostan taas itselleni. Todella raju kuntoviikko, jos mä epäonnistun. 

Tässä on mun vanhoja päiväkirjamerkintöjä, jotka kuvaa just nyt mun oloani:

"Mä en haluu elää tälläista elämää. Mä en jaksa. Oon vaan "saatanan säälittävä, lapsellinen ja läski,jota ei ketään kaipaa" (Siskon sanoin). Haluan kuolla. Haluan kuihtua pois. Mä haluan laihtua. Paljon."
 En mä oikeasti halua kuolla,mä vain haluaisin pois. En tiedä, minne. 

Mitä teen, 
jos kaikki vain hajoaa,
sirpaleet paiskautuu pitkin lattiaa ? 
Miten saan kaiken kerättyä,
kaiken takaisin paikoilleen,
kaiken takaisin ennalleen?

-Ei ole liimaa,
joka haavat parantaa.
Ei liimaa, 
joka kaiken entiselleen saa.
Voit kerätä sirpaleet ja heittää ne pois,
yrittää kaiken unohtaa,
mutta se on vaikeaa.

Aargh

Oon huono. Sain 8½ matematiikankokeesta ja 9- ruotsin kokeesta. Mun pitäis saada vähintään ysi jokaisesta kokeesta :( Oon päättänyt, että jos mulle käyn näin, mä kostan itselleni. Kostan tekemällä itselleni viikon kunto-ohjelman, jota mun on pakko orjallisesti noudattaa. Jos mä jätän jonkun päivän liikunnat tekemättä, mun täytyy tehdä ne seuraavana päivänä sen päivän liikuntojen lisäksi ja kaksinkertaisena!
Siitäs saat, mitäs oot niin paska. 


Oon tänään syönyt puolikkaan omenan, 3 näkkileipää, vähän porkkanaraastetta, 3 lasillista vadelmakeittoa, Alpen-light-patukan, 2 ruisleipää voilla ja juustolla, nektariinin, omenapiirakkaa, 3 leipää lisää ja nektariinin, sekä 2 riviä suklaata. (En saisi selitellä mitään tekosyitä tänne, mutta oltiin mummulassa ja siellä on aina kaikkea syötävää tarjolla hirveesti...)  Huhhuh, siinä on listaa. Ihan liikaa.

Laitan huomenna sen kunto-ohjelman tänne, nyt kello on jo yli kaksitoista ja mua väsyttää kauheesti :( 
Sen siitä saa, kun jättää läksyt yömyöhään.

Tää väsymys on oikein mulle. Mun täytyy kärsiä. Oon ollu huono, nyt se kostautuu.  

 

ihanat jalat<3

Mulla on siellä 2 pientä lukijaa, kiitos <3 
Ja suuri kiitos jokaiselle,joka on klikannut, kommentoinut tai käynyt kurkkaamassa, olette kaikki ihania <3 Te autatte mua eteenpäin tässä mun projektissa :)

Mä ahmin. Taas. Vedin naamaani suklaata ja irtokarkkeja. Ne kaikki muuttuu läskiksi mun vyötärölle, käsivarsille, reisille. Huomenna mä yritän käydä lenkillä. Tai siis mun on pakko. On asioita, jotka on vain pakko tehdä, ei voi kierrellä. Yksi niistä on mulle lenkki.

Kaikki koulujutut ahdistaa. On niin paljon tehtävää ja viimeinen vuosi. Oon päättänyt, että mun täytyy saada todella hyvä todistus. Tää on viimeinen vuosi, pakko jaksaa ja tehä kaikkensa hyvien numeroiden vuoksi.

Mun ystävä on mulle hyvin tärkeä. Se on kaikki, mitä mulla on. Se auttaa jaksamaan, mä uskallan puhua sille melkein mistä vaan. Mä vaan pelkään, että mä menetän  sen. Mä valitan liikaa. Kuinka kauan se jaksaa kuunnella ? Mä lupaan vähentää sille valittamista. Mä en halua menettää mulle tärkeintä ihmistä, en pärjäisi ilman.

Tietäisit vaan, miten tärkeä olet <3

 

 

Jatkuvaa ahdistusta

Viime postauskerrasta on jo aikaa.
Mulla ei ole ollut mitään kirjotettavaa. Mua on vain ahdistanut joka päivä.

Koulunumeroista on tullut mulle ihan kamala pakkomielle, vähän samanlainen kuin laihdutuksesta.
Jos saan kasin kokeesta, ahdistun. Vihaan itseäni, haukun itseäni hiljaa mielessäni, vihaan itseäni todella paljon.
Jos saan ysin kokeesta, ahdistun siitäkin. Tunnen itseni niin paskaksi, turhaksi, huonoksi. En olisi tyytyväinen varmaan kymppiinkään. Tein mitä vain, olen huono. 

Joskus mietin, että haluaisin elää kuin muut. Lopettaa laihdutuksen ja elää täysillä. Silloin mun päässä alkaa kauhea huuto. Toinen ääni sanoo:"Ehkä sä voit lopettaa laihdutuksen, ehkä sut hyväksytään tuollaisena. Ehkä oot sittenkin ihan sopivan kokoinen. Yritä".  Mutta se toinen, voimakkaampi ääni sanoo: " Olet läski, tiesin, että susta ei ole mihinkään. Kukaan ei kaipaa tuollaista läskiä, ei kukaan.Pakko sun on laihduttaa, et ole ilman sitä mitään. Katso, kuinka paljon sussa on läskiä. Hyi, aiotko todella luovuttaa?" Silloin mä aina tajuan, että kyllä jälkimmäinen ääni on oikeassa. Että mä olen oikeasti LÄSKI. 

Ei sen tälläista pitänyt olla

Kun mä päätin alkaa laihduttaa, mä luulin, että mulla ois sitten parempi olla. Nyt oon huomannut, ettei ne asiat parane. Kaikki tuntuu hajoavan käsiin, ahdistaa. Paino on 52,5kg, mutta silti ahdistaa. Mitä enemmän laihdun, sitä enemmän alan pelätä uudelleen lihomista. Mä en halua lihota.

Mä en osaa olla laihduttamatta. Mä en voi kuvitella elämää ilman laihduttamista, onko sellaista edes. Mä en olisi mitään ilman jatkuvaa laihdutusta. Tää saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta meidät on luotu yhteen. Mä en pärjää ilman laihduttamista. En halua pärjätä ilman laihduttamista. Mä en todellakaan ole mitään ilman laihduttamista. En mitään.

Eilen mielestäni onnistuin syömisissä:

- 2 perunaa n. 100kcal
- Jauhelihaa (en osaa laskea kaloreita siihen määrään, mutten kuitenkaan kovin paljoa syönyt)
- Varmaan viis suklaakeksiä :o Alle 500kcal
- Pieni kupillinen salaattia

Eli mun laskujen mukaan alle 1000kcal :) Ton päivän syömiset ois ollu ihan täydelliset, jos olisin jättänyt ne suklaakeksit pois.

Ahdistavaa, kun isä tarkkailee syömisiä. Aamulla ensimmäiseksi kun saan silmät auki, keittiöstä kuuluu sen ääni, kun se kyselee mitä syön aamupalaksi. Koulun jälkeen sillä on ruoka valmiina odottamassa. Illalla se kysyy: "Mitä oot tänään syöny?" ja alkaa tuputtaamaan kaikkea ruokaa vielä lisää. Hyvää se vaan tarkoittaa,  mut kyllä mä osaan ihan itse tän ikäisenä jo syödä ja ymmärrän milloin mulla on nälkä. Nyt meen onneksi taas äidille ja saan itse päättää, mitä suuhuni laitan.

Ihanaa, oon pian terve ja pääsen lenkille! :) En välttämättä kauheesti tykkää lenkkeillä, mutta nyt on jo ikävä sitä.

Mua hävettää myöntää, että en ole laihtunut... En ole onnistunut. Olen ikuinen epäonnistuja.

Mä pidän hetken aikaa taukoa laihdutuksesta. Mä pidän itseni tän kokoisena,en päästä lihoamaan.Syön vähän, koska en voi käydä juoksemassa kuumeen takia. Ainakin yritän syödä vähän. Kauheen yksinäinen ja turha olo. Tuntuu, että loputkin kaverit jättää. Mä oon turha. Jos sulla on hyviä keinoja, miten saada motivaatio huippuunsa, kerrothan mullekin ? <3

Mä otan jossain vaiheessa mun kropasta kuvia ja laitan tänne. Jaloista, käsistä, mahasta.

Terveydenhoitaja mulle sano viime vuonna, että kun paino pysyy alle 60kg:n, niin mä olen sopiva. Oon liian lähellä sitä rajaa. Mun on pakko laihtua. Jos ei nyt heti, niin lähitulevaisuudessa.

Ahdistaa koko ajan. Pelkään, että mä tartun näihin ruokiin, joita mun ympärillä on tosi paljon. Pelkään, että syön liikaa ja lihon. Mun suurin pelko on, että mä lihon taas.

Isä alkoi puhua isosiskosta eilen ruokapöydässä, kun pikkusiskolla oli kaveri. Se kaveri alkoi ensin taivastella, kuinka vähän syön. Seuraavaksi ne alko siskon kanssa pohtimaan, kuinka mun tissit kuihtuu, kun mä laihdun. Sitten isä tuli mukaan niiden keskusteluun; "käy niinkuin sen isosiskolle, joutuu tippaletkuihin. Mä muistaisin,että niin siinä kävi. Siellä se makas viikon ja kysy multa, että mitä jos hän kuolee siihen, kun ei osaa enää syödä."

Ei tää ole sellaista, kun isosiskolla oli. Se oksenteli ja laihtu nopeasti paljon ja liikku. Sillä todettiin epätyypillinen laihuushäiriö. Mä en oksentele. Mä en laihdu nopeasti enkä paljon. Mä en liiku paljoa. Enkä mä oo sairas. Mä vain tykkään laihoista vartaloista ja kai mulla on oikeus laittaa itselleni tavoitteet sinne minne mä haluan.

Oon käyny lenkillä joka päivä, paitsi torstaina. Keskiviikkona pyörällä 18km, edellispäivänä ensin 4,5km kävellen, myöhemmin vielä 1,5km juosten ja sama matka takaisin kävellen :) Eilen ja tänään taas tuo 1,5km juosten ja takaisin kävellen. Mä harjoittelen 1500metriä varten ja toivon, että pääsen sen jossain vaiheessa kuuteen minuuttiin. Ois ihanaa <3

tykkään, tykkään <3

Kaikki ahdistaa tänään. Oon syönyt 5ruisleipää voilla ja juustolla, lihanpalan, salaattia, ja vähän pekonia. Niiden lisäksi vielä yhen nektariinin, purkkaa ja light-colaa. Ihan hirveesti... 5 ruisleipää, voilla ja juustolla. Oon ällöttävä. Onneksi oon liikkunut kuitenkin ees vähän.

Joskus, kun mä syön, mä syön ihan huomaamattani kauheet määrät. Sitten yhtäkkiä vaan herään todellisuuteen ja tajuun, että oon vitun tyhmä. Kadotan kontrollin sillon aina täysin.

 

Stressaan kauheesti nyt kaikesta. 1500m, keskiarvo, laihdutus, liikkuminen, ja kaikki muut. Jos mä epäonnistun ? Miten sitten jaksan ? Pelkään, että joku ilta tuo juoksemistulos ei paranekaan. Jos niin käy, mä todella sekoon. Pakko juosta joka kerta kovempaa.

:(

Mun kroppa on ihan vitun kamala. Tää päivä on ollu inhottava. Mun todistus on perseestä. Mun unirytmi on ihan paska. Mä olen ihan vitun kamala.

Tänään sen piti alkaa. Kaikki meni hyvin, kunnes menin siskon luokse ja söin. Hapankorppua, omenaa, sellasen jonkun suklaapussin (se ei ollut kovin iso, mutta siinä oli helvetisti kaloreita), Mars-patukan, pizzaa, kalaa,perunaa.... Ei tähän voi sanoa mitään muuta, kuin, että voi helvetti.

Huomenna se todella alkaa. Koulukin alkaa ja mä pääsen rutiineihin. Näin mä toivon käyvän:

klo.7: paistettuja kasviksia vähän ja lasillinen sitä mehukeittoa, jossa on todella vähän kaloreita.
klo. 12.15: Salaattia n. puol lautasellista ja vesilasi.
klo.17.00: Joku hedelmä/salaattia puol lautasellista
klo. 19.00: Vaikkapa omena ja sitä mehukeittoa lasillinen

En mä tässä onnistun, mutta yritän olla syömättä kauheasti liikaa. Mun on onnistuttava. Mun on laihduttava.

Mun elämällä ei oo mitään tarkotusta. Mä istun yksin kotona neljän seinän sisällä, käyden joskus lenkillä. Ystävien kanssa käyn todella harvoin missään, eikä niitä paljoa kyllä olekaan. Ei tää ole nuoren elämää. Mä haluaisin olla kuten mun isosisko. Se eli nuoruutensa. Se todella eli täysillä.
Se sanoi mulle tänään: "Sun täytyy etsiä uusia, vähän räväkämpiä kavereita. Sulla on vaan yksi nuoruus ja sun on elettävä se".

Mua alko vaan harmittaa. Tuli ihan sellanen olo, että oon pilannu elämäni. Siinä meni sekin vitun nuoruus. En mä pääse enää porukoihin. Kai mun paikka on sitten vaan kotona yksin. Seurana vaan vaaka, tietokone ja lenkkipolut.

Miksi oon edes syntynyt ?

Vuosi sitten mua esti laihduttamasta se, kun pelkäsin, ettei mulle kasva tissejä jos laihdutan.
Ei mulle kasvanut nytkään, vaikken ole paljoa laihtunut. Nyt mua ei estä enää mikään, mä voin laihduttaa. Mulla ei oo enään mitään esteitä

Ahdistaa

Oon vaan niiiin läski. En halua juuri nyt mitään muuta, kuin olla laiha. Todella laiha. Kaikista laihin. Niin vitun laiha, että ihmiset ei voisi olla huomaamatta mun luita.

-Kaikki vaatteet näyttäisi mun päällä hyviltä
-Voisin käyttää shortseja
-Oisin hyvä jossakin
-Mun ei tarvitsis koko ajan miettiä, näyttääkö mun reidet ja maha isoilta
-Mulla ois parempi itsetunto
-Oisin onnellinen
-Ihmiset ei sanois mulle, että oon läski

En mä enään tiiä mikä mulla on, kuka oon tai mitä oikein haluan.

Haluaisin olla taas pieni lapsi, joka voi juosta lohduttavan äidin syliin, kun tuntuu pahalta.

Nyt annan itselleni luvan syödä vähän enemmän. Maanantaina alkaa koulu, silloin alkaa taas kaikki rutiinit, silloin mä alotan laihdutuksen taas kunnolla. Siihen asti mä pidän painoni samana.

En oo lihonut, vaikka oon syönyt jonkin verran viime päivinä. Ihanaa <3 

 

 

 

Tää on ihan unelma <3 Tuo maha ja kädet, jalat ihan pikkusen pienemmiksi.