Mä olen muuttunut todella paljon. Silloin, kun mä laihduttelin, mä olin todella hiljanen, väsynyt  ja surullinen. Nyt mä oon ollut varmaan kuukauden ajan ihan yliaktiivinen. Jos oon kavereiden seurassa, mä puhun kovaan ääneen aivan taukoamatta, teen kaikkea tyhmää, enkä vain pysty olemaan hiljaa. Kotona oon aika normaali. Tänään näin vanhan kaverin, jonka kanssa ei olla nähty hetkeen. Hetken aikaa oltuamme yhdessä tää kaveri totesi: "Sä oot muuttunut tosi paljon, et sä oo ennen ollut noin energinen ja puhelias. Oot aina ollut kiltti ja hiljanen". Moni muukin on sanonut samaa.

Miksi mä olen muuttunut näin paljon? Pilaako mun muuttuminen mun elämän? Mä pelkään, ettei kaveri jaksa mua tällaisena. Oon niin erilainen kun ennen. Jokatapauksessa mä olen nyt viimisen kuukauden ollut todella onnellinen. Ihan oikeasti onnellinen. Mä olen tuntenut eläväni. Oon uskaltanut olla oma itseni. Jos mua on alkanut ahdistaa ihmisten edessä, mä olen hokenut mielessäni; "Sä olet ihan hyvä. Vaikka tuo toinen onkin paljon kauniimpi kuin sä, niin sun on kelvattava tälläisena. Oot säkin ihan kaunis. Älä ahdistu, älä anna ahdistuksen vallata sua".
Mä olen ihan oikeasti nauttinut elämästäni. Mä oon onnellinen! :)

Jatkoa edellisen blogin postaukseen:

"Kuuluu kolinaa. Avaan silmäni ja huomaan, että sisko on päässyt jotenkin pois isän alta. Hän lyö isää ja juoksee pois.  Ulko-ovi paukahtaa kiinni. Menen eteiseen. Sisko ei ottanut edes kenkiä jalkaansa, koska pelkäsi isän lähtevän perään. Isä lukitsee oven. Sisko jää ulos ja isä käskee meidät kaikki nukkumaan. Hetken päästä kaikki ovatkin jo sängyissään. Kun luulen kaikkien nukahtaneen, menen ulko-ovelle, avaan sen hiljaa ja kuiskin siskoni nimeä tuuleen. Häntä ei näy. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani. Mitä jos sisko tappaa itsensä ? Jos hän ei jaksa enää ? En pärjäisi ilman häntä. Laitan oven pois lukosta ja suljen sen. Jätän sen niin, että sisko pääsee takaisin.  Menen sänkyyni ja vavahtelen itkusta. Tahtoisin tappaa itseni. Tahtoisin kuolla vaikka olen vasta 7-vuotias. Joskus iltaisin pyysin Jumalalta, että hän antaisi minun jäädä auton alle ja kuolla. Toisinaan taas heräsin yöllä, enkä uskaltanut nukkua, koska pelkäsin kuolevani nukkuessani." 

Silloin paljon nuorempana mä pelkäsin vanhempiani. Mä uskoin, että he halusivat tappaa meidät. Mä pelkäsin syödä äidin valmistamia ruokia, koska olin varma, että niissä oli myrkkyä. Mä epäilin, että isä ja äiti tahtovat tappaa tarkoituksella. Usein ruoan jälkeen mulle tuli paha olo, vatsakipua ja hengenahdistusta, koska mä pelkäsin niin paljon, että mä kuvittelin itselleni myrkytyksen oireita.
Iltaisin mä pelkäsin sulkea silmäni, mä pelkäsin, että isä polttaa talon yön aikana, enkä koskaan enää herää. Mä pelkäsin, etten enää koskaan herää. 

Mä tiedän, että joka puolella on paljon tällaisia lapsia. Lapsia, jotka joutuu pelkäämään kodissaan.  Pieniä, puolustuskyvyttömiä lapsia, jotka ei uskalla hakea apua. Näitä ei yleensä perheen ulkopuoliset tahot saa selville, mutta jos te tiedätte jollakin olevan ongelmia, auttakaa.
Ei meidänkään perheen ongelmista tiennyt kukaan. Äiti ei puhunut kenellekään, siskot eivät puhuneet kenellekään, minä en puhunut kenellekään. Terveydenhoitajan kysyessä kotiasioista, taioin vallottavan hymyn naamalleni ja sanoin kaiken olevan hyvin. Tottakai mä sanoin kaiken olevan hyvin, mua oltiin peloteltu.  "Jos joku saa selville meidän perheasioita, meidän perhe hajoaa. Meidän perheessä alkaa käymään sosiaaliviranomaisia, jotka haluaa vain pahaa meille. Ettekai te sitä halua?"

Ei me tietenkään haluttu.