sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Huomenna on jouluaatto

Mulla ei oo minkäännäköistä joulufiilistä. Ehkä se vielä ehtii tulemaan.

Se jätkä laittaa taas viestiä fb:ssä, mutta se on todella etäinen. Mä en tiedä, mitä se oikein haluaa. Ehkä se haluaa vaan kiusata, mutta nyt mä en ota enää tunteita tähän leikkiin. Mä en anna itseni ihastua enempää. En koskaan, se aiheuttaa vaan lisää ahdistusta, vaikka hetkellisesti maailma näyttäisikin kauniimmalta paikalta.

Hyvää joulua kaikki rakkaat lukijat ja kaikki muut <3 Nauttikaa joulusta ja syökää hyvin, ootte sen ansainneet! <3

torstai 20. joulukuuta 2012

Mä luulin, että musta ja siitä nettituttavasta voisi tulla jotakin tulevaisuudessa. Ensimmäisen kerran mä todella uskoin, että joku oikeasti välittää. Nyt oon menettänyt senkin, koska mä olin huonompi kuin joku muu.
Miksi mä edes kuvittelin, että joku tosissaan ihastuisi läskiin, rumaan, tyhmään ihmiseen? Tuntien puhelut, sadat viestit, kaikki ne on nyt loppu. Mikään ei merkinnyt mitään. Mä ehdin jo oikeasti rakastua siihen ihmiseen. Se on ihanin jätkä, mihin oon koskaan tutustunut. 
Nyt ei ole enää mitään. 
Muhun sattuu, mä en voi uskoa tätä todeksi. 
Kun mä olen valmis, mä poistan ne viestit, yhteystiedot, kaiken. Mä en tahdo muistaa. 

Lintsasin taas tänään, vaikka joululoma alkaa ihan pian. En vaan jaksa. 

Mä alan itkeä, oon liian heikko. 

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Mä olen niin väsynyt. Ei tää ole tavallista väsymystä, tää on jotain syvempää ja vahvempaa. Jotain, joka ei lähde nukkumalla pois. Mä haluaisin elää täysillä, mutta mä olen niin väsynyt. Mä en jaksa. Kello oli puoli neljä aamuyöstä, kun kirjoitin tätä tekstiä kännykkääni. Mua väsytti, mutta mä en jaksanut sulkea silmiäni ja odottaa unta. Tää väsymys vie multa elämänhalun. Mä oon luonteeltani positiivinen, onnellinen, puhelias ja yhtä hymyä. Tai ainakin joskus olin. Tää väsymys vie multa voimat ja muuttaa mua ihmisenä. Mä en jaksa nauraa, en jaksa nostaa suupieliä hymyyn.
Mulla on ollut yllättävän pitkä hyvä kausi, mutta nyt se taitaa olla ohi. Mun täytyy vaan yrittää muistaa, että vaikka nyt tuntuu pahalta, jossain edessäpäin on sateenkaari. Sen sateenkaaren päästä mä tulen vielä löytämään itseni. Toivottavasti pian. Nyt mä haluaisin vaan itkeä, mutta en mä jaksa.

Pikkusiskon kanssa tapeltiin taas kunnolla, kun vaihdettiin paikkaa äidiltä isälle. Se aiheuttaa molemmille stressiä ja ahdistusta. Lopputulos oli se, että sisko itki huoneessaan lasinsiru ranteella ja mä istuin eri huoneessa kädet verillä.
Kun sisko painoi sakset tapellessa mun ranteelle, mä katsoin häntä halveksivasti ja sanoin:"Sä oot ihan kuin isäs, hyi vittu". Se liu'utti sakset pois mun ranteen päältä ja lyyhistyi itkemään. Sanoessani nuo sanat, muhun sattu todella paljon. Myös minä olen kuin isäni. 

Tänään mua ahdisti niin paljon, että mä lukittauduin vessaan. Mä itkin ja etsin jotain terävää. Mun kädet tärisi ja koko kroppa vavahteli nyyhkytysten tahdissa. Mä löysin vain hammastikun ja mä painoin sen lantiolle.

Mä en halua enää ainuttakaan viiltoa itseeni. En enää ainoatakaan. Kertokaa mulle, miten voin hallita ahdistusta jollakin muulla tavalla.


torstai 13. joulukuuta 2012

Mä lihon, paisun, läskistyn. Mä en edes kehtaa laittaa tänne enää painoani. Mun vartalo ei näytä mun mielestä enää läskiltä, vaan ne vaa'an numerot.

Vaikka mä nyt syönkin normaalisti (oikeestaan ihan liikaa), niin alitajuisesti edelleen mä siirtelen ruoka-aikoja eteenpäin, jotta en ehtisi syödä niin montaa kertaa päivän aikana. Mä syön yleensä aamuisin mandariinin tai omenan, sitten koulussa ruokaa, koulun jälkeen lämmin ateria taas joskus noin kolmen aikaan ja seuraavaksi joskus klo 22-23 omenan.  Useasti  jätän ton myöhään illalla syötävän omenan pois ja otan tilalle purkkaa.

Nyt mä olen oikeastaan tyytyväisempi mun kroppaan, kuin silloin painaessani 53kg. Mutta se vaa'an luku. Se sai mut melkein itkemään.

Illalla siskolla oli vittumaista aikaa ja mä sain kamalan raivokohtauksen. Mä en onnistunut hillitsemään itseäni. Heitin sitä tuolilla kylkeen, hajotin melkein yhden lampun ja revin sitä hiuksista. Sen jälkeen mä tajusin mitä tein, juoksin pois ja aloin itkeä.

Oon niin kamalan epäonnistunut ihminen. 

Huomaatteko? Ahdistus ottaa mua taas valtaansa. Tää näkyy myös koulunkäynnissä, en mennyt kouluun. En vain jaksanut. 

Mä toivon, ettei tää ahdistus kestä kauaa. Toivottavasti on kyse vain hetkellisestä ahdistuksesta, se on ihan okei. Mutta jos tästä tulee taas kuukausien mittainen ahdistusjakso, mä en jaksa.

Se isäpuoli käy päivittäin mun huoneessa, kun mä olen koulussa. Onko se lukenut mun päiväkirjoja ? Miksi se käy mun huoneessa?

Mun ympärillä oli ennen muuri, josta en päästänyt ihmisiä liian lähelle itseäni. Mä pelkäsin näyttää ihmisille kuka mä olen, millainen ihminen mä olen. Mä pelkäsin, että jos ne päästää liian lähelle, ne vahingoittaa. Nyt mä olen päästänyt irti tästä muurista. Oon saanut yhden uuden kaverin. Mun on helpompi hymyillä ihmisille.

Oikeasti mä haluaisin olla joka viikonloppu ryyppäämässä jossain. Unohtaa kaiken ja antaa vaan mennä. Alkoholin avulla mä unohtaisin. Mutta ei mulla oo sellaisia kavereita. Ei ne juo. Eikä se yksin ole hauskaa, vaan ahdistavaa. Ehkä näin on hyvä?

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Mä olen muuttunut todella paljon. Silloin, kun mä laihduttelin, mä olin todella hiljanen, väsynyt  ja surullinen. Nyt mä oon ollut varmaan kuukauden ajan ihan yliaktiivinen. Jos oon kavereiden seurassa, mä puhun kovaan ääneen aivan taukoamatta, teen kaikkea tyhmää, enkä vain pysty olemaan hiljaa. Kotona oon aika normaali. Tänään näin vanhan kaverin, jonka kanssa ei olla nähty hetkeen. Hetken aikaa oltuamme yhdessä tää kaveri totesi: "Sä oot muuttunut tosi paljon, et sä oo ennen ollut noin energinen ja puhelias. Oot aina ollut kiltti ja hiljanen". Moni muukin on sanonut samaa.

Miksi mä olen muuttunut näin paljon? Pilaako mun muuttuminen mun elämän? Mä pelkään, ettei kaveri jaksa mua tällaisena. Oon niin erilainen kun ennen. Jokatapauksessa mä olen nyt viimisen kuukauden ollut todella onnellinen. Ihan oikeasti onnellinen. Mä olen tuntenut eläväni. Oon uskaltanut olla oma itseni. Jos mua on alkanut ahdistaa ihmisten edessä, mä olen hokenut mielessäni; "Sä olet ihan hyvä. Vaikka tuo toinen onkin paljon kauniimpi kuin sä, niin sun on kelvattava tälläisena. Oot säkin ihan kaunis. Älä ahdistu, älä anna ahdistuksen vallata sua".
Mä olen ihan oikeasti nauttinut elämästäni. Mä oon onnellinen! :)

Jatkoa edellisen blogin postaukseen:

"Kuuluu kolinaa. Avaan silmäni ja huomaan, että sisko on päässyt jotenkin pois isän alta. Hän lyö isää ja juoksee pois.  Ulko-ovi paukahtaa kiinni. Menen eteiseen. Sisko ei ottanut edes kenkiä jalkaansa, koska pelkäsi isän lähtevän perään. Isä lukitsee oven. Sisko jää ulos ja isä käskee meidät kaikki nukkumaan. Hetken päästä kaikki ovatkin jo sängyissään. Kun luulen kaikkien nukahtaneen, menen ulko-ovelle, avaan sen hiljaa ja kuiskin siskoni nimeä tuuleen. Häntä ei näy. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani. Mitä jos sisko tappaa itsensä ? Jos hän ei jaksa enää ? En pärjäisi ilman häntä. Laitan oven pois lukosta ja suljen sen. Jätän sen niin, että sisko pääsee takaisin.  Menen sänkyyni ja vavahtelen itkusta. Tahtoisin tappaa itseni. Tahtoisin kuolla vaikka olen vasta 7-vuotias. Joskus iltaisin pyysin Jumalalta, että hän antaisi minun jäädä auton alle ja kuolla. Toisinaan taas heräsin yöllä, enkä uskaltanut nukkua, koska pelkäsin kuolevani nukkuessani." 

Silloin paljon nuorempana mä pelkäsin vanhempiani. Mä uskoin, että he halusivat tappaa meidät. Mä pelkäsin syödä äidin valmistamia ruokia, koska olin varma, että niissä oli myrkkyä. Mä epäilin, että isä ja äiti tahtovat tappaa tarkoituksella. Usein ruoan jälkeen mulle tuli paha olo, vatsakipua ja hengenahdistusta, koska mä pelkäsin niin paljon, että mä kuvittelin itselleni myrkytyksen oireita.
Iltaisin mä pelkäsin sulkea silmäni, mä pelkäsin, että isä polttaa talon yön aikana, enkä koskaan enää herää. Mä pelkäsin, etten enää koskaan herää. 

Mä tiedän, että joka puolella on paljon tällaisia lapsia. Lapsia, jotka joutuu pelkäämään kodissaan.  Pieniä, puolustuskyvyttömiä lapsia, jotka ei uskalla hakea apua. Näitä ei yleensä perheen ulkopuoliset tahot saa selville, mutta jos te tiedätte jollakin olevan ongelmia, auttakaa.
Ei meidänkään perheen ongelmista tiennyt kukaan. Äiti ei puhunut kenellekään, siskot eivät puhuneet kenellekään, minä en puhunut kenellekään. Terveydenhoitajan kysyessä kotiasioista, taioin vallottavan hymyn naamalleni ja sanoin kaiken olevan hyvin. Tottakai mä sanoin kaiken olevan hyvin, mua oltiin peloteltu.  "Jos joku saa selville meidän perheasioita, meidän perhe hajoaa. Meidän perheessä alkaa käymään sosiaaliviranomaisia, jotka haluaa vain pahaa meille. Ettekai te sitä halua?"

Ei me tietenkään haluttu.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Mä unohdin tuohon edelliseen tekstiin kertoa, että nyt tosiaan kaikki on melko hyvin. Isä ei ole enää väkivaltainen. En tosin tiedä, miten hän reagoisi suuttuessaan.

Meidän perheessä on aina kaikki riidat selvitetty lyömällä, potkimalla tai tuhoamalla tavaroita. Me siskon kanssa oltiin pieninä otettu mallia isästä, ja me juostiin todella usein puukot kädessä toistemme perässä. Olen todella onnellinen, että molemmat on kunnossa, siinä ois voinut käydä huonosti. Nyt ollaan molemmat opittu vähän paremmin hillitsemään itseämme. Kumpikaan ei ota puukkoa käteen, vaikka kuinka paljon suututtaisi.  Kun pikkusisko vittuilee tarkoituksella mulle, mä en aina osaa hillitä itseäni. Mä saatan käydä käsiksi aika pienestä, vaikka mä yrittäisin olla suuttumatta. Tuntuu vaan, että päässä naksahtaa ja sillon ei oo enää mitään tehtävissä. Lähden aika usein pois paikalta tän takia, mä en tahdo vahingoittaa. Mua pelottaa, että mä en ikinä opi hallitsemaan itseäni. Mä en halua tehdä perheelleni mitään pahaa, en missään tilanteessa, en vahingossakaan.

Isä on nykyään ihan kiva ja turvallinen, mutta on aina halunnut tulla liian lähelle. Sitä se ei ole lopettanut vieläkään. Autolla matkustettaessa se laittaa kätensä reidelle ja silittelee, aiheuttaa mulle ainakin ahdistusta, eikä yleensä edes lopeta jos pyytää. Kun se halaa, se laittaa kätensä perseelle. Tekee myös kaikkea muuta tuollaista, mistä en tykkää. Kun sille huutaa tarpeeksi kauan ja kovaa, se yleensä ymmärtää lopettaa. Jos ei lopeta, häivyn yleensä itse paikalta.

Kiitos teille, kun olette siellä tukena!<3  Tää kirjoittaminen todellakin helpottaa.

Mulla on yks nettituttava, johon oon nyt viimeisen kahden kuukauden aikana tutustunut. Ollaan juteltu aika paljon puhelimessa ja viestitellään paljon. Se sanoo "rakastan sua" ja jaksaa aina kertoa miten kaunis oon. Se on saanut mut tuntemaan, että mä olen sittenkin jotakin. Jotakin muuta, kuin kasa paskaa. En mä ota tota "rakastan sua"-juttua tosissani, koska ei olla vielä edes nähty. Aiotaan kyllä nähdä, välimatkaa vaan on melko paljon.

Mun on itsetunto nyt parantunut jonkin verran. Mun on helpompi olla, helpompi hymyillä.
Ennen mä en voinut lähteä kaupoille, koska mua alkoi ahdistaa se, miten ruma oon muiden ihmisten joukossa. Nyt mä hymyilin kaikille. Moni hymyili takaisin. Hymyilkää ihmiset, se oikeesti auttaa toisen oloon ja omaan oloon. Muistakaa hymyillä paljon, kun lähdette jouluostoksille!
Te ootte kauniita, luottakaa itseenne! <3 

Vähän avautumista

Mä ajattelin vähän kertoa tänne asioista, jotka on tapahtunut meidän perheessä aikaisemmin. Ne on jäänyt vaivaamaan mua ja nyt mä tahdon käsitellä ne läpi ja unohtaa. 

Silloin, kun me oltiin pikkusiskon kanssa paljon pienempiä, alle 10-vuotiaita, meidän perheessä oli perheväkivaltaa. Tämä ei kohdistunut minuun tai pikkusiskooni, mutta kaksi isosiskoani joutuivat kärsimään. Mä en pitkään aikaan edes muistanut, että tälläista on joskus ollut, vaan mä olin tietoisesti siirtänyt nämä asiat pois elämästäni. Mä olin vain pyyhkinyt ne pois.

  Viime vuonna kaikki muuttui. Tuli pimeä syksy, joka aiheutti mulle valtavaa masennusta ja ahdistusta. Mä aloin nähdä harhoja tai kuvitella. Öisin heräsin painajaisiin, joissa joku tappoi kaikki perheenjäseneni järjestyksessä. Herätessäni tunsin kuolevani, en saanut hengitettyä ja hikoilin, sekä tunsin vilunväristyksiä. Vaikka olin hereillä ja uni oli päättynyt, näin silmissäni jonkun tulevan ovesta sisään. Mä piilouduin peittoni alle, yritin keskittyä hengittämään ja itkin, kunnes mä nukahdin. Päivisin mä usein itkin ja ahdistuin, kun mieleeni palasivat muistot. Muistot, joissa isä hakkasi mulle tärkeimpiä ihmisiä koko maailmassa.

Silloin, kun me oltiin melko pieniä, isä oli hullu. Oma isäni hakkasi isosiskojani, makasi heidän päällään estäen liikkumisen, löi nyrkillään ikkunat rikki, uhkasi tappaa koko perheen ja kaahasi autolla niin kovaa, kuin pääsi, muiden rukoillessa hiljentämään.

Tässä on otteita mun edellisestä blogista;

"Muistan ne joka päivä. Yritän unohtaa, mutta ne palaavat mieleeni aina vain uudelleen. Kuvia, joita en tahtoisi nähdä. Kuvia siitä, jota näin pienenä. 

Isä menee imurinputken kanssa isosiskon huoneeseen. 
Kuuluu huutoa, itkua. Juoksen perään, en tahdo siskolle tapahtuvan enään mitään pahaa. Kun pääsen huoneeseen, isä käskee minut pois. En lähde. Alan itkeä ja rukoilla häntä lopettamaan. Se ei auta. Isän sydän on niin kylmä ja kova. 
Sisko yrittää poistua huoneesta. Pois huoneesta, jossa joutuu kokemaan väkivaltaa.  Isä kuitenkin tarraa siskon käteen lujaa, liian lujaa. Paiskaa siskon lattialle. Kuulen pientä nyyhkytystä. Siskoni itkee lattialla, enkä tiedä miten voisin auttaa. Rakas siskoni, tärkein ihminen maailmassa joutuu kärsimään edessäni, enkä osaa auttaa. Katson vain kyynelteni läpi. 

Ovi aukeaa ja äiti tulee huoneeseen. "Ole kiltti ja lopeta" äiti sanoo varovaisesti ja hiljaa. Isä vilkaisee äitiä katseella, joka aiheuttaa minulle kylmiä väreitä. Isä tarttuu äidin leukaan ja puristaa lujaa. "Häivy, tai tapan teidät kaikki" isä sihisee hampaidensa välistä. Oliko tämä todella oma isäni, joka sanoi näin? Alan itkeä entistä enemmän. Äiti kavahtaa taaksepäin. Hänen leukaansa sattuu. Sisko yrittää nousta lattialta, mutta ei onnistu, sillä isä ryntää makaamaan hänen päälleen estääkseen siskoni paon. Sisko ei pääse liikahtamaankaan. "Iskä päästä hänet pois!" huudan itkun seasta. "Ei mitään hätää, mä vaan vähän rauhoittelen sitä". En usko isää. Siskoni itkee. Hänen meikkinsä ovat levinneet. Haluaisin halata häntä ja kertoa, että tahtoisin auttaa, mutten osaa. Kuumat suolaiset kyyneleet valuvat poskiani pitkin kuin pieni puro. Painan kädet kasvoilleni, en kestä katsoa. Minua pelottaa. "

Vaikka mulle ja siskolle ei koskaan tehtykään mitään tuonlaista, nää satuttaa ihan mahdottoman paljon. Nää alkoi muistua mun mieleen viime syksynä. Joka päivä tuli uusi kuva silmiin, kuin katsoisi jotain filmiä. Näitä kuvia vain ei saanut pois silmistään ja mielestään.  Nykyään kaikki on hyvin ja mä aion jättää nää lopullisesti pian taakse. Ne on menneisyyttä. Ne ei saa pilata mun tulevaisuutta.

Rakkaat, hakekaa apua ongelmiinne! Te olette sen arvoisia <3

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Ahdistaa

Kaikki ahdistaa.
Mua pelottaa elämä. 
Vanheneminen. 

Mä olen nyt vasta tajunnut, että mä elän elämäni parhaita hetkiä. Ne valuu mun käsistä kuin hiekka tiimalasista. Pian mulla ei ole mitään. 

Mä pelkään peruskoulun loppumista. Mä olen nyt vasta oppinut olemaan oma itseni. Mä olen nyt vasta tutustunut meidän luokkaan. Mä en halua päästää irti niistä ihmisistä, siitä insideläpästä, siitä kaikesta. Mä en tahdo irroittaa. Mä haluan ennemmin vaikka kuolla. 
 Kun peruskoulu loppuu, suurin osa näistä lähtee pois, eikä tahdo pitää yhteyttä.

Miksimiksimiksi? 

Tahdon pois. 

Oikeasti mua pelottaa kamalasti. Mitä mä oikein teen? Mua pelottaa kaikki muukin, kuin vaan tää.
Tää nyt vaan aiheuttaa eniten ahdistusta tällä hetkellä.

Mun tekis mieli vain lyyhistyä lattialle ja itkeä. Huutaa ja itkeä, repiä itseäni. 

Mutta mä en tee sitä (ainakaan vielä), koska mä oon päättänyt ainakin yrittää pärjätä ahdistuksen kanssa.

 

maanantai 3. joulukuuta 2012

Olen lihonut. Lihonutlihonutlihonut. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä olen ahdistunut syömästäni ruoasta. Mä olen oikeasti niin lihava. Yritän toistaa itselleni: "se on ihan okei vähän lihoa, oot ihan sopiva, älä nyt ahdistu", mutta se ei auta. Ei se ole okei, että mä lihon. Ei se ole okei, että musta tulee todella iso ja lihava, jota kaikki pilkkaa, ja jolla on paha olla. Eihän se ole oikein? Missä on se hoikka minä ?

Mä oikeasti taidan kaivata niitä aikoja, kun mä söin todella vähän. Se laihuuden tunne, se nälkä, ne pienet ruoka-annokset. Ne pienet luut, heikko, mutta vahva olo, se tuttu ahdistus. Se mittanauha, vaaka ja läskien puristelu. Se kaikki, joka kuului siihen mun omaan pieneen maailmaan.
Mulla on oikeasti vähän ikävä niitä hetkiä. Se maailma tuntui paljon turvallisemmalta. Se tuntui kodilta.

Mä painoin 56 kiloa. Mä en uskalla enää ikinä mennä vaa'alle. Mä en tiedä, mikä muhun meni, kun oon päästänyt itseni tälläiseksi. Ihan oikeasti. Mun pitää vähentää syömisiäni, ees vähän.

Muista terveydenhoitajan sanat "Kun paino pysyy reilusti alle 60kilon, oot sopiva". 

Reilusti alle kuudenkymmenen.

Apua.