Vaikka mä nyt syönkin normaalisti (oikeestaan ihan liikaa), niin alitajuisesti edelleen mä siirtelen ruoka-aikoja eteenpäin, jotta en ehtisi syödä niin montaa kertaa päivän aikana. Mä syön yleensä aamuisin mandariinin tai omenan, sitten koulussa ruokaa, koulun jälkeen lämmin ateria taas joskus noin kolmen aikaan ja seuraavaksi joskus klo 22-23 omenan. Useasti jätän ton myöhään illalla syötävän omenan pois ja otan tilalle purkkaa.
Nyt mä olen oikeastaan tyytyväisempi mun kroppaan, kuin silloin painaessani 53kg. Mutta se vaa'an luku. Se sai mut melkein itkemään.
Illalla siskolla oli vittumaista aikaa ja mä sain kamalan raivokohtauksen. Mä en onnistunut hillitsemään itseäni. Heitin sitä tuolilla kylkeen, hajotin melkein yhden lampun ja revin sitä hiuksista. Sen jälkeen mä tajusin mitä tein, juoksin pois ja aloin itkeä.
Oon niin kamalan epäonnistunut ihminen.
Huomaatteko? Ahdistus ottaa mua taas valtaansa. Tää näkyy myös koulunkäynnissä, en mennyt kouluun. En vain jaksanut.
Mä toivon, ettei tää ahdistus kestä kauaa. Toivottavasti on kyse vain hetkellisestä ahdistuksesta, se on ihan okei. Mutta jos tästä tulee taas kuukausien mittainen ahdistusjakso, mä en jaksa.
Se isäpuoli käy päivittäin mun huoneessa, kun mä olen koulussa. Onko se lukenut mun päiväkirjoja ? Miksi se käy mun huoneessa?
Mun ympärillä oli ennen muuri, josta en päästänyt ihmisiä liian lähelle itseäni. Mä pelkäsin näyttää ihmisille kuka mä olen, millainen ihminen mä olen. Mä pelkäsin, että jos ne päästää liian lähelle, ne vahingoittaa. Nyt mä olen päästänyt irti tästä muurista. Oon saanut yhden uuden kaverin. Mun on helpompi hymyillä ihmisille.
Oikeasti mä haluaisin olla joka viikonloppu ryyppäämässä jossain. Unohtaa kaiken ja antaa vaan mennä. Alkoholin avulla mä unohtaisin. Mutta ei mulla oo sellaisia kavereita. Ei ne juo. Eikä se yksin ole hauskaa, vaan ahdistavaa. Ehkä näin on hyvä?
Oon todella ylpeä siitä, että sä syöt! Vaikka se alku on hankalaa, niin kunhan et vain retkahda takaisin syömättömyyteen, se helpottuu pikkuhiljaa, ja syömisestä alkaa tulemaan normaalimpi asia arjessa. Itsellä otti aikaa, että tajusin syömisen olevan täysin normaali asia, ja että jokainen ihminen vain syö, jotta pystyy elämään. Ja kun mä tajusin sen, niin kaikki helpottui todella paljon, tajusin etteivät ihmiset katso mua syödessäni ajatellen, että oon kamala epäonnistunut läski. Ne pikemminkin usein katsoivat vain siksi, kun olivat iloisia siitä että mä syön pitkästä aikaa normaalisti. Sun vaan täytyy pysyä vahvana, haluta se onnellisuus ja elämä minkä saat, kun et tee sitä hidasta itsemurhaa. Ja jos joskus retkahdat takaisin laihdutuskierteeseen, niin sun täytyy sen ahdistuksen kasvaessa tajuta, että et voi jatkaa sitä, muistuttaa itseäs siitä miten paljon helpompaa elämä on, kun sulla on voimia elää sitä! :) Paljon tsemppiä!
VastaaPoistaKyllä se syöminen kannattaa, vaikka itse olenkin taas retkahtanut siihen syömättömyyteen ja siihen että mulla on paljon parempi olo kun en syö. Vaikka eihän se todellisuudessa kait niin mene?! Mulle tulee vatsakipeeks kun syön, sen takia etten syö paljon mitään.. Mutta miten mä voisin haluta syödä kun mun vatsaan sattuu niin paljon :( Älä retkahda taas siihen ,että et söis mitään.
VastaaPoista