Mä ahmin. Taas. Vedin naamaani suklaata ja irtokarkkeja. Ne kaikki muuttuu läskiksi mun vyötärölle, käsivarsille, reisille. Huomenna mä yritän käydä lenkillä. Tai siis mun on pakko. On asioita, jotka on vain pakko tehdä, ei voi kierrellä. Yksi niistä on mulle lenkki.

Kaikki koulujutut ahdistaa. On niin paljon tehtävää ja viimeinen vuosi. Oon päättänyt, että mun täytyy saada todella hyvä todistus. Tää on viimeinen vuosi, pakko jaksaa ja tehä kaikkensa hyvien numeroiden vuoksi.

Mun ystävä on mulle hyvin tärkeä. Se on kaikki, mitä mulla on. Se auttaa jaksamaan, mä uskallan puhua sille melkein mistä vaan. Mä vaan pelkään, että mä menetän  sen. Mä valitan liikaa. Kuinka kauan se jaksaa kuunnella ? Mä lupaan vähentää sille valittamista. Mä en halua menettää mulle tärkeintä ihmistä, en pärjäisi ilman.

Tietäisit vaan, miten tärkeä olet <3

 

 

Jatkuvaa ahdistusta

Viime postauskerrasta on jo aikaa.
Mulla ei ole ollut mitään kirjotettavaa. Mua on vain ahdistanut joka päivä.

Koulunumeroista on tullut mulle ihan kamala pakkomielle, vähän samanlainen kuin laihdutuksesta.
Jos saan kasin kokeesta, ahdistun. Vihaan itseäni, haukun itseäni hiljaa mielessäni, vihaan itseäni todella paljon.
Jos saan ysin kokeesta, ahdistun siitäkin. Tunnen itseni niin paskaksi, turhaksi, huonoksi. En olisi tyytyväinen varmaan kymppiinkään. Tein mitä vain, olen huono. 

Joskus mietin, että haluaisin elää kuin muut. Lopettaa laihdutuksen ja elää täysillä. Silloin mun päässä alkaa kauhea huuto. Toinen ääni sanoo:"Ehkä sä voit lopettaa laihdutuksen, ehkä sut hyväksytään tuollaisena. Ehkä oot sittenkin ihan sopivan kokoinen. Yritä".  Mutta se toinen, voimakkaampi ääni sanoo: " Olet läski, tiesin, että susta ei ole mihinkään. Kukaan ei kaipaa tuollaista läskiä, ei kukaan.Pakko sun on laihduttaa, et ole ilman sitä mitään. Katso, kuinka paljon sussa on läskiä. Hyi, aiotko todella luovuttaa?" Silloin mä aina tajuan, että kyllä jälkimmäinen ääni on oikeassa. Että mä olen oikeasti LÄSKI. 

Ei sen tälläista pitänyt olla

Kun mä päätin alkaa laihduttaa, mä luulin, että mulla ois sitten parempi olla. Nyt oon huomannut, ettei ne asiat parane. Kaikki tuntuu hajoavan käsiin, ahdistaa. Paino on 52,5kg, mutta silti ahdistaa. Mitä enemmän laihdun, sitä enemmän alan pelätä uudelleen lihomista. Mä en halua lihota.

Mä en osaa olla laihduttamatta. Mä en voi kuvitella elämää ilman laihduttamista, onko sellaista edes. Mä en olisi mitään ilman jatkuvaa laihdutusta. Tää saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta meidät on luotu yhteen. Mä en pärjää ilman laihduttamista. En halua pärjätä ilman laihduttamista. Mä en todellakaan ole mitään ilman laihduttamista. En mitään.

Eilen mielestäni onnistuin syömisissä:

- 2 perunaa n. 100kcal
- Jauhelihaa (en osaa laskea kaloreita siihen määrään, mutten kuitenkaan kovin paljoa syönyt)
- Varmaan viis suklaakeksiä :o Alle 500kcal
- Pieni kupillinen salaattia

Eli mun laskujen mukaan alle 1000kcal :) Ton päivän syömiset ois ollu ihan täydelliset, jos olisin jättänyt ne suklaakeksit pois.

Ahdistavaa, kun isä tarkkailee syömisiä. Aamulla ensimmäiseksi kun saan silmät auki, keittiöstä kuuluu sen ääni, kun se kyselee mitä syön aamupalaksi. Koulun jälkeen sillä on ruoka valmiina odottamassa. Illalla se kysyy: "Mitä oot tänään syöny?" ja alkaa tuputtaamaan kaikkea ruokaa vielä lisää. Hyvää se vaan tarkoittaa,  mut kyllä mä osaan ihan itse tän ikäisenä jo syödä ja ymmärrän milloin mulla on nälkä. Nyt meen onneksi taas äidille ja saan itse päättää, mitä suuhuni laitan.

Ihanaa, oon pian terve ja pääsen lenkille! :) En välttämättä kauheesti tykkää lenkkeillä, mutta nyt on jo ikävä sitä.