Satuttavia sanoja...

Mä seisoin peilin edessä. "Hyi, oon lihonut", mä sanoin hiljaa. Mä luulin, ettei lähellä ollut ketään. Äidin miesystävä kuuli, mitä sanoin. "No kyllä sä ootkin lihonut, mä näin sen heti kun sä astuit ovesta sisään. Sen näkee sun naamastakin".
Mä hämmennyin, yritin nauraa, mutta onnistuin naurahtamaan vain heikosti ja hermostuneesti. "Ihan totta, kyllä sen näkee heti sun naamasta".
Muhun sattu. Se satutti sanoinkuvaamattoman paljon.
Kyllä mä itsekin tiedän lihoneeni, enkä ole onnellinen siitä. Kyllä mä haluaisin olla laiha, mutta vielä enemmän mä haluaisin nauttia mun elämästä, elää tätä nuoruutta, joka mulla on nyt elettävänäni.

Olenko mä todella lihonut niin paljon, että sen näkee naamastakin? 

Nyt vielä hyvät uutiset tähän loppuun. Mä kerroin kaverille, että nyt on parempi olla. Että nyt ei ahdista enää niin paljoa, enkä oo koko ajan väsynyt ja ahdistunut. Nyt mä oikeasti tarkoitin sitä, mitä mä sanoin. Se tuntui hyvältä. Mä olen ihan oikeasti nyt onnellisempi. 

Mun syömisetkin on normalisoitunu, syön kyllä melko paljon, mutten ahmi kokoaikaa, vaan syön paljon säännöllisemmin. 

Oon alkanut parantamaan mun itsetuntoa. Kun ääni mun päässä haukkuu mua millon mistäkin, mä yritän toistaa mielessäni itselleni; "Oot ihan hyvä tälläisena, ei sun tarvitse muuttua". Ehkä se alkaa auttaa pikkuhiljaa. Ehkä mä saan itseni korjattua, pala palalta.

Mä pelkään, että ahdistus valtaa mut taas yhtäkkiä. Jos niin tapahtuu, mä en välttämättä pysty olemaan laihduttamatta.

Oon myös alkanut ymmärtää, että kaikilla ihmisillä täytyy tulla mahaan ainakin ihan vähän makkaroita istuessa. Jopa mulle, vaikka mä yritin väittää itselleni, että saan ne pois. 

Mä hyväksyn itseni tälläisena kuin mä olen. 
Mä olen ihan hyvä tälläisena. 
Ei mun tarvitse muuttua. 
 Ole rohkea. 
Ole vahva. 

Me ollaan kaikki niin tärkeitä, meille on kaikille annettu vain yksi elämä. Yksi mahdollisuus. Olette kaikki tärkeitä <3 Muistakaa olla rohkeita ja luottakaa itseenne, niin mäkin aion alkaa tehdä! Me ollaan kaikki sen arvoisia!

Unelmaelämäni

Mä haluaisin, että mä olisin täysin hallinnassani.
Aamuisin mä heräisin aikaisin ja valmistautuisin koulupäivään. Koulussa mä keskittyisin, pistäisin kaiken mieleeni, mitä opettajat sanoo. Koulun jälkeen mä lukisin koulujuttuja koko illan, kunnes ennen suihkua menisin lenkille. Jos mä eläisin joka päivän näin, mä voisin iltaisin mennä aina nukkumaan hyvillä mielin.

Enhän mä oikeasti tuollaista haluaisi, ei siitä vois nauttia, mutta mua kiehtoo ajatus, että oisin täysin hallinnassani. Että se olisin minä, joka määrää mitä teen. Nyt se en ole minä, mun sisällä asuu laiskuus, joka vaikeuttaa kaikkea mitä teen. Se vie mun keskittymisen, se haluaisi vain nukkua.

Mä haluaisin, etten aiheuttaisi pettymyksiä vanhemmille, sukulaisille, kavereille, itselleni tai kenellekään muullekaan. Mä haluaisin olla täydellinen, hyvä koulussa, hyväkroppainen, kaunis, jokaisen unelma, kaikkien kaveri, sosiaalinen, urheilullinen ja vaikka mitä muuta.

Miksen voi tyytyä siihen, mitä olen ?

En tiiä, miten mä saisin tehtyä itsestäni ihmisen, joka haluaisin olla. Tuntuu, että kaikki muut on sitä kaikkea, mitä minäkin tahtoisin olla. Kaikki muut paitsi minä.

Mun tekis mieli kirjoittaa tähän kaikki asiat, joista en pidä itsessäni, mutta siitä tulisi taas iso ahdistus ja paha olla, joten jätän sen tekemättä. En jää nyt vatvomaan niitä, ei ne kuitenkaan muutu kirjoittamalla paremmiksi.

Teitä lukijoita on jo 20, kiitos teille <3

Mä lupaan teille, että mä yritän parantaa mun itsetuntoa, koulunumeroita, oloani, muiden kohtelua ja kaikkea muuta. Mä lupaan yrittää.

Mä myös lupaan teille, että mä yritän laihdutuksen sijaan treenata lihaksia. Ja syödä terveellisesti. Ja nauttia elämästä.

Nää on taas niitä kuuluisia lupauksia, jotka oon luvannut itselleni tuhannesti aiemminkin, mutta syvällä mun päässä soi ajatus: "Mitä jos nyt onnistuisin?"

paksupaksupaksupaksupaksu...

Mitä mä teen, että mä osaan syödä terveellisesti ja normaalisti? Mä vaan ahminahminahmin, lihonlihonlihon, ahduistunahdistunahdistun. Oon luvannu itselleni, että tää viikko mulla on aikaa. Tää viikko mulla on aikaa syödä, koska koeviikko. Oon luvannut itselleni, että ensi viikolla mä otan itseäni niskasta kiinni. Ei tän elämän pidä olla jatkuvaa syömistä. En mä halua elää syodäkseni, vaan syödä elääkseni.

Mä haluaisin alottaa nyt oikeasti terveelliset elämäntavat. Ennen se on aina karannut käsistä ja oon alkanut paastoamaan ja ahmimaan. Jos nyt oikeasti yrittäisin taas.

Juon vain noin yhden lasillisen vettä päivässä, en juo mitään muuta koko päivän aikana. Mehuja pelkään niiden sokerimäärän vuoksi ja limpparit on todella epäterveellisiä ja lihottavia. Jos mun terveellisten elämäntapojen yksi tavoite olisi juoda vettä vähintään litra päivässä.

Toinen ongelma on leipä. Mä syön sitä ihan hirveesti, ahmimisaikoina arviolta 7-10 ruisleivän palaa päivässä (hyi vittu). Jos mä ottaisin tavoitteeksi, että saan syödä arkipäivisin max. 2 näkkileipää koulussa ja kotona ei ainuttakaan leivänmuruakaan. Viikonloppuisin saisin syödä viikonlopun aikana max. 4 leipää, ja leivän on oltava tummaa leipää.

Ja tietenkin kieltäisin itseltäni herkut.

Miltä kuulostaisi?

Mä haluaisin onnistua.

Hiljaa mielessäni mä toivon; ehkä mä näiden keinojen avulla taas alan laihtua. 

Ehkä tääkin yritys on tuomittu epäonnistumaan, ehkä mut on luotu ahmimaan. Ehkä mut on luotu kuolemaan itseeni tyytymättömänä, surullisena. Ehkä mä kuolen joskus tulevaisuudessa ylipainoon, koska mä ahmin. 

Mä lihonlihonlihon

Mä olen nyt syönyt tarkkailematta ruokia, oon vaan kuunnellut kroppaani syömisten kanssa.
Kroppa sanoo;"Ota lisää, syösyösyö!", pää taas sanoo;" Älä ota enää yhtään, älä syö enää koskaan, lopetalopetalopeta!"

Mä lihoan. Turpoan kuin pullataikina, oon pehmeä ja lihava. Mä olin niin lähellä unelmiani, mikä mut oikein sai luovuttamaan ? Oon ihan hirveän paksu. Maha ällöttää, perse ja reidet kasvaa, käsien kauniit luut yrittää paeta ja piiloutua kaiken läskin alle.

Mä en osaa syödä, niinkuin kuuluisi. Mä joko syön ihan helvetisti, tai todella vähän. Mä voin syödä yhtäkkiä 5 leipää, vaikkei mulla edes olisi nälkä. Kun mä alan syödä, mä en osaa lopettaa. Mä en pysty, vaikka yrittäisin. Mä syön enemmän kuin kukaan muu. Mä voin syödä päivässä ihan oikeasti valtavat määrät ruokaa. Epäterveellisen paljon, epänormaalin paljon. 

Olisiko silti parempi jatkaa? Mitä kaikkea mä menetän, jos mä en ikinä saavutakaan mun tavoitetta, laihuutta? Jos mun elämällä ei ole muuta tarkoitusta. Jos mun elämäni tarkoitus on päästä laihaksi. 

Mua pelottaa. Mä en tiedä,pystynkö mä tähän. Mä en osaa syödä normaalisti. Ehkä liian vähän olisi tässä tapauksessa parempi, kuin liian paljon. 

Oon lihonut vaa'an, peilin, mittanauhan ja silmien mukaan. Oon läski.

Mitä mä oikein teen? 

Mä en tiedä, mitä mä ajattelen. Mä olen viime päivinä syönyt miettimättä kaloreita ja ollut pirteämpi, onnellisempi ja kaikinpuolin paremmassa kunnossa. Mä en ole edes lihonut, mikä ihmetyttää mua todella paljon. 53kiloa.
Mä olen ollut oikeasti vähän onnellisempi. Mutta mut sai taas miettimään näitä asioita luku, jonka vaaka näytti eilen. Kokovartalopeili, jonka edessä mä tutkin itseäni. Sääret oli pienemmät, näytin vähän paremmalle. Isä sanoi aamulla; "sun tarvitsis vähän syödä, oot niin hoikka tyttö". Joka puolella kuulee tähän asiaan liittyviä juttuja, koko maailma pyörii tän asian ympärillä. Miten mä edes voisin irrottaa, kun maailmassa ei ole muuta?

Mä en osaa selvittää mun ajatuksia. Oon todella hämmentynyt kaikesta, mun päässä on liikaa kaikkia ristiriitaisia ajatuksia.

Kiitos kaikille ihanille lukijoille, kommentoijille ja mun blogissa käyneille <3 Te autatte mua lopettamaan tän päättömän touhun, autatte mua elämään! 

Oon syönyt tänään jo yli 400kaloria.

Äsken söin. Rintakehässäni alkoi tuntua viiltävää kipua, se jatkuu edelleen. Maha on tänään taas aivan valtavan kokoinen.

Oon väsynyt ja kylmissäni. Tätäkö mä elämältä haluan?
Ei,en. Mä mietin tätä ja säpsähdän. Mä tajuan, etten pysty ikinä lopettamaan. Mä en uskalla. 

Tuntuu kuin olisin kallionkielekkeellä. Jalkojen alla on myrskyävä meri, joka hipaisee aina aaltona mun varpaita. Se nousee joka kerta ylemmäs. Se vie mut pikkuhiljaa pohjaan. Mä uppoan pohjaan kuin juoksuhiekkaan. Mä en pääse ylös yksin, mutten uskalla huutaa apua.

Toinen vähäkalorinen päivä

Oon syönyt tänään vajaat 350 kaloria.

Mut valtaa väsymys. Meen äidin kanssa lenkille, hän juttelee mulle iloisesti. Mä en jaksa jutella sen kanssa. Jos äiti kysyy jotain, mä ärähdän vastaukseksi. Tekee pahaa, mutta mä en vain yksinkertaisesti jaksa. Anteeksi äiti rakas, en mä tarkota pahalla. Mä en vain jaksa. 

Mun tarkoituksena on tehdä kyykkyjä ja treenata reisiä. Mä teen vaikeasti kymmenen kyykkyä ja mun on pakko lopettaa. En jaksa.

Yritän toisinaan pyytää ystävältä apua. Kerron, että mua ahdistaa. Kerron, että mun paino ahdistaa. Hän ei osaa auttaa. Yrittää lohduttaa ja kertoo, että oon sopivankokoinen. Mutta se ei vie mun ahdistusta pois, se lisää sitä. "Hän huijaa, sanoo niin, ettet pahottaisi mieltäsi".
Koko ajan mä kerron ystävälleni harvemmin ja harvemmin mun ahdistuksesta, koska se ei auta mitään. Ei ne asiat muutu valittamalla. Ne muuttuu laihduttamalla. 

Tunnen olevani ilkeä, kamala, läski, ällöttävä sika. 

Meillä oli kotitaloutta, ja kun meille kerrottiin, että tänään tehdään mustikkapiirakkaa, mun päässä alkoi pyöriä pakokeinoja. "Sano, että meet terveydenhoitajalta hakemaan särkylääkettä päänsärkyyn! Sano, ettet voi syödä, kun sulla on huono olo! Lähde kotiin huonon olon vuoksi! Kieltäydy syömästä! Se on sokerista ja rasvaista. Ei sitä voi syödä! Sulla ei oo lupaa siihen."

Mä en tehnyt mitään yllämainituista. Mä söin. Otin lautaselle leveydeltään sentin kokoisen mustikkapiirakan siivun ja söin. Mua ällötti.

"Miks söit niin vähän sitä mustikkapiirakkaa? Sehän oli hyvää."
"Ei mun tehny yhtään mieli mitään makeaa"

Kun mä keskityn täysillä laihduttamiseen, mua ei ahdista niin paljoa. Mulle ei tuu tarvetta tehdä viiltoja ihoon. Mutta mä stressaan niin paljon, että mä revin sormeni rikki huomaamattani. Kynsinauhat on punaiset ja tulehtuneen näköiset, ne on revitty ihan rikki.


Oon niin väsynyt.

Maha murisee. Se polttelee vähän. Oon ylpeä itestäni. Tänään mun kroppaan on mennyt vajaat 300 kaloria. Jeejee <3

Mä mahduin 34:sen farkkuihin. Mä ihan oikeasti mahduin niihin. Mä olen onnellinen. Mua hymyilyttää. Ei ahdista. Mä rakastan tätä tunnetta. Eikä mun edes tee mieli syödä. Kaikki on tänään hyvin. Vaikka mahassa polttelee, tuntuu hyvältä. Maha näyttää paremmalta. Mä näytän onnellisemmalta. Mä oon onnellinen.

Vaikka sisko söi suklaata ja muita karkkeja, mä en katsonut päinkään. Nenään tuli suklaan tuoksu, mutta mun ei tehnyt mieli suklaata. Aamulla otin ruisleivän mukaan, mutta söinkin siitä vain 1/4. Se ei maistunut hyvältä, kun mä mietin, kuinka se kaikki kertyy muhun. Mä en laittanut voita, enkä juustoa. Koulussakin otin kyllä ruokaa, mutta söin vain puolet. Iltapäivällä kotona en laittanut leivän päälle voita enkä juustoa, vain yhden vähäkalorisen leikkeleen. 


Sitten mut valtaa pelko. Mitä jos huominen ei mene yhtä hyvin? Mitä jos en laihdukaan? Mitä jos silti lihon?

Yritän siirtää ne pois mun mielestä ja nautin tästä olosta. Mulla on kaikki hyvin. Olen onnellinen.


                                                        <3

Läski ruma sika

Täällä kirjoittelee otsikon mukainen turha läskikasa. Ei,eilinen päivä ei todellakaan ollut 400kalorin päivä. Ehei, vaan miljoonan kalorin päivä. Tiesin, että kavereilla vierailu olisi vaikeaa. Onneksi en kovin usein käy heidän luonaan.

 Tänään oon syönyt pizzaa, 2 leipää ja 2 mandariinia. Liikaaliikaaliikaa. Oon käynyt 6,5km:n lenkillä, kävellen. Siinä kulutin n. 200kcal.

Kyykky 5kg=15+10
Etureidet 30kg=45+30
Takareidet 17,5kg= 50+40
Kädet 5kg=10+5

päivän kalorit on ehkä 1000 kcal ja kulutettu n. 300kcal. Lopputulos 700 kaloria. 
Epäonnistuin
Epäonnistuin
Epäonnistuin

Huomenna mennään sukulaisille. Eieieieiei. 
Mä lupaan, etten syö ihan hirveesti.

Vaaka näyttää ihan hirveitä lukuja. Mun täytyy alkaa liikkua enemmän. En voi nyt lihoa, enenenen.

Haluaisin oman huoneen. Ostaisin sinne ison kokovartalopeilin ja vaa'an. Ne on mulle uskomattoman tärkeitä. En tarvitse muuta. Paitsi laihuuden.

Oon syönyt tänään kuusi leipää, mandariinin, banaanin ja hetki sitten karkkia. Vedin tuosta karkkipussista varmaan 100g, kunnes lopetin. Mua alko ällöttämään, ja mietin mitä nyt teen. Silloin mun päähän syntyi loistoajatus; mä heitän ne pois. Roskikseen. Sinne ne kuuluu. Sitten en pääse enää huomenna syömään niitä. Kun mä sain pussin heitettyä roskiin, olo keveni hiukan. En mä sentään roskiksesta karkkia hae, vaikka tekisi mieli hirveästi ahmia, joten voin vähän rauhoittua.

Mä aloitan tän dieetin. Huomenna.. Ylihuomenna...Sunnuntaina..Maanantaina... EI, vaan heti HUOMENNA. Nyt en lykkää laihdutusta enempää.

Huomenna vain 400kaloria. Mun on onnistuttava. Pelottavaa, meen huomenna kaverin luokse kylään, apua apua apua. Jos mä epäonnistun tässä huomenna, mä alotan lauantaina. Ainakin mä yritän huomenna. Mulla on kahdet farkut, joihin haluan mahtua mahdollisimman pian. Ne on kokoa 34, enkä ole enää kaukana siitä tavoitteesta.

Eiliset liikunnat:

Etureidet 25kg=60+60
Takareidet 20kg=30+30
Kyykky 5kg=10+10
Vatsalihakset= 30+20+20+20+10

Paino nousee, maha suurenee, mutta muuten pysyn melko saman kokoisena.
Lisään tähän vielä muutaman kuvan läskeistäni itsestäni.

Muokkasin niitä vähän, ettei kukaan tunnista. Mä en kestäisi sitä häpeää, jos joku tunnistaisi. Mä en halua kenenkään tietävän, että mulla on jotakin ongelmia. Mä haluaisin olla vahva, en heikko. 

Mä haluaisin tuon ranteen luun selvemmin näkyviin. Samoin rystyset. Reisissä mulla on aika paljon liikaa, säärissä myös.  

Tänään aion käydä vielä treenaamassa käsiä tai jalkoja, tehdä vatsalihakset ja ehkä pelata Wiillä sellaista liikuntapeliä, jossa tulee enemmän hiki, kuin juostessa.

Aiemmin mä tykkäsin liikunnasta. Nyt siitä on tullut pakko. Mä en nauti siitä enää. Se tuntuu niin ahdistavalta, niin inhottavalta. Sen jälkeen on kuitenkin ainakin vähän parempi olo, koska tietää, että jokainen pienikin liike vie lähemmäs tavoitetta pikkuhiljaa.

Kyllä mä pystyn tähän!