Satuttavia sanoja...

Mä seisoin peilin edessä. "Hyi, oon lihonut", mä sanoin hiljaa. Mä luulin, ettei lähellä ollut ketään. Äidin miesystävä kuuli, mitä sanoin. "No kyllä sä ootkin lihonut, mä näin sen heti kun sä astuit ovesta sisään. Sen näkee sun naamastakin".
Mä hämmennyin, yritin nauraa, mutta onnistuin naurahtamaan vain heikosti ja hermostuneesti. "Ihan totta, kyllä sen näkee heti sun naamasta".
Muhun sattu. Se satutti sanoinkuvaamattoman paljon.
Kyllä mä itsekin tiedän lihoneeni, enkä ole onnellinen siitä. Kyllä mä haluaisin olla laiha, mutta vielä enemmän mä haluaisin nauttia mun elämästä, elää tätä nuoruutta, joka mulla on nyt elettävänäni.

Olenko mä todella lihonut niin paljon, että sen näkee naamastakin? 

Nyt vielä hyvät uutiset tähän loppuun. Mä kerroin kaverille, että nyt on parempi olla. Että nyt ei ahdista enää niin paljoa, enkä oo koko ajan väsynyt ja ahdistunut. Nyt mä oikeasti tarkoitin sitä, mitä mä sanoin. Se tuntui hyvältä. Mä olen ihan oikeasti nyt onnellisempi. 

Mun syömisetkin on normalisoitunu, syön kyllä melko paljon, mutten ahmi kokoaikaa, vaan syön paljon säännöllisemmin. 

Oon alkanut parantamaan mun itsetuntoa. Kun ääni mun päässä haukkuu mua millon mistäkin, mä yritän toistaa mielessäni itselleni; "Oot ihan hyvä tälläisena, ei sun tarvitse muuttua". Ehkä se alkaa auttaa pikkuhiljaa. Ehkä mä saan itseni korjattua, pala palalta.

Mä pelkään, että ahdistus valtaa mut taas yhtäkkiä. Jos niin tapahtuu, mä en välttämättä pysty olemaan laihduttamatta.

Oon myös alkanut ymmärtää, että kaikilla ihmisillä täytyy tulla mahaan ainakin ihan vähän makkaroita istuessa. Jopa mulle, vaikka mä yritin väittää itselleni, että saan ne pois. 

Mä hyväksyn itseni tälläisena kuin mä olen. 
Mä olen ihan hyvä tälläisena. 
Ei mun tarvitse muuttua. 
 Ole rohkea. 
Ole vahva. 

Me ollaan kaikki niin tärkeitä, meille on kaikille annettu vain yksi elämä. Yksi mahdollisuus. Olette kaikki tärkeitä <3 Muistakaa olla rohkeita ja luottakaa itseenne, niin mäkin aion alkaa tehdä! Me ollaan kaikki sen arvoisia!