Kaverin kanssa lähdin päiväksi pois kotoa, koska hän pyysi. Aiemmin olisin keksinyt jonkin tekosyyn, sanonut, ettei se käy. Nyt lähdin, enkä kadu. Mulla oli ihan kiva päivä sen kanssa.
Shoppailujen jälkeen menin vielä kuntosalille, niinkuin mä olen itselleni luvannut. Olin siellä tunnin ja oli kyllä ihan kivaa, vaikka muutamia liikkeitä tein verenmaku suussa. Suurimmassa osassa laitteita mä yritin tehdä niinkuin hyvältä tuntui.
Nyt ahdistus kuitenkin taas ottaa mut valtaansa, sulkee kylmään, pimeään syliinsä. Pitää otteessaan, rutistaa mua niin, etten pääse pakenemaan. Se johtuu siitä pojasta, koulusta, elämästä, kaikesta tästä mitä mun ympärillä tapahtuu. Mä haluaisin vaan itkeä, antaa kyynelten valua poskia pitkin. Mutta mä en tahdo olla heikko, mun täytyy saada itseni ajattelemaan, että mä olen vahva. Vahva. Silloin mä jaksan paremmin kaikki vastoinkäymiset, jos mä kuvittelen itseni vahvaksi.
Musta tuntuu pahalta, kun se jätkä laittaa mulle viestiä. Vielä pahemmalta musta tuntuu, kun se ei laita viestiä. Kaikkein pahimmalta musta tuntuu, kun mä tiedän, että mä olen sille vain henkilö, jolle se puhuu, kun sillä ei ole muuta juttuseuraa. Mä en merkitse sille mitään. Mä olen vain ihminen, joka on varasijalla. Mä olen aina huonompi kuin muut, mä olen aina kakkosvaihtoehto. Miksi?
Sä tahdot vain satuttaa,
en sua silti mielestäni saa
Sä tahdot vain mieleni pahottaa
Mitä tahdot mulle kostaa,
Mihin tää vielä voi johtaa?
Ei uskalla enää rakastaa,
jos koskaan ei rakkautta takaisin saa
jos se vain satuttaa
On kai parempi luovuttaa
Ehkä loppuu joskus tää
ja mustakin joku välittää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti