Toinen vähäkalorinen päivä

Oon syönyt tänään vajaat 350 kaloria.

Mut valtaa väsymys. Meen äidin kanssa lenkille, hän juttelee mulle iloisesti. Mä en jaksa jutella sen kanssa. Jos äiti kysyy jotain, mä ärähdän vastaukseksi. Tekee pahaa, mutta mä en vain yksinkertaisesti jaksa. Anteeksi äiti rakas, en mä tarkota pahalla. Mä en vain jaksa. 

Mun tarkoituksena on tehdä kyykkyjä ja treenata reisiä. Mä teen vaikeasti kymmenen kyykkyä ja mun on pakko lopettaa. En jaksa.

Yritän toisinaan pyytää ystävältä apua. Kerron, että mua ahdistaa. Kerron, että mun paino ahdistaa. Hän ei osaa auttaa. Yrittää lohduttaa ja kertoo, että oon sopivankokoinen. Mutta se ei vie mun ahdistusta pois, se lisää sitä. "Hän huijaa, sanoo niin, ettet pahottaisi mieltäsi".
Koko ajan mä kerron ystävälleni harvemmin ja harvemmin mun ahdistuksesta, koska se ei auta mitään. Ei ne asiat muutu valittamalla. Ne muuttuu laihduttamalla. 

Tunnen olevani ilkeä, kamala, läski, ällöttävä sika. 

Meillä oli kotitaloutta, ja kun meille kerrottiin, että tänään tehdään mustikkapiirakkaa, mun päässä alkoi pyöriä pakokeinoja. "Sano, että meet terveydenhoitajalta hakemaan särkylääkettä päänsärkyyn! Sano, ettet voi syödä, kun sulla on huono olo! Lähde kotiin huonon olon vuoksi! Kieltäydy syömästä! Se on sokerista ja rasvaista. Ei sitä voi syödä! Sulla ei oo lupaa siihen."

Mä en tehnyt mitään yllämainituista. Mä söin. Otin lautaselle leveydeltään sentin kokoisen mustikkapiirakan siivun ja söin. Mua ällötti.

"Miks söit niin vähän sitä mustikkapiirakkaa? Sehän oli hyvää."
"Ei mun tehny yhtään mieli mitään makeaa"

Kun mä keskityn täysillä laihduttamiseen, mua ei ahdista niin paljoa. Mulle ei tuu tarvetta tehdä viiltoja ihoon. Mutta mä stressaan niin paljon, että mä revin sormeni rikki huomaamattani. Kynsinauhat on punaiset ja tulehtuneen näköiset, ne on revitty ihan rikki.


Oon niin väsynyt.