Äsken söin. Rintakehässäni alkoi tuntua viiltävää kipua, se jatkuu edelleen. Maha on tänään taas aivan valtavan kokoinen.
Oon väsynyt ja kylmissäni. Tätäkö mä elämältä haluan?
Ei,en. Mä mietin tätä ja säpsähdän. Mä tajuan, etten pysty ikinä lopettamaan. Mä en uskalla.
Tuntuu kuin olisin kallionkielekkeellä. Jalkojen alla on myrskyävä meri, joka hipaisee aina aaltona mun varpaita. Se nousee joka kerta ylemmäs. Se vie mut pikkuhiljaa pohjaan. Mä uppoan pohjaan kuin juoksuhiekkaan. Mä en pääse ylös yksin, mutten uskalla huutaa apua.
Sori jos tää viesti on härittevä tai silleen mutta mua hirvittää lukea tätä sun tekstiä ja mä tiän että sulla on anoreksia! En tiä että olekko havainnollistanu sitä itsekkäään?... Mun yhellä keverilla on ollu anoreksia ja sen päivät oli just tämmösiä.... Sun pitää vain ymmärtää että kaikki me ollaan erinlaisia eikä kukaan ole täydellinen! Eikö olis kiva elää elämää ihan normaalisti esim: hengata kavereiden kans, käydä ulkona syömässä ja tehä kaikkee kivaa? Nyttenkin lasket niin pikku tarkkaan joka pienenkin kalorin yms... Eikö olisikin aika helpottava tunne kun vatsassa ei enää polta tai ei tarvi olla koko ajan kyyläämässä vatsaa?! Sor oikeesti tää tungetteleva käytös mutta mua hirvittää katsoa vain vierestä ko sä kärsit....
VastaaPoistaKiitos kommentista<3 Tottakai mä haluaisin olla ihan normaali ja miettiä jotain ihan muuta, mutta mä en uskalla päästää irti, enkä mä saa niitä ajatuksia pois päästäni. Oon yrittänyt.
PoistaKoita päästä eroon ajatuksesta että sun pitäisi olla "normaali". Jos olisin vaan hyvinvoiva. Syöminen ei sinua lihota. Luultavasti olet nytkin säästöliekillä joka ei laihduta sinua sen kummemmin. Tyttö-kulta mene lääkäriin. Mene puhumaan terkkarille, niin pääset psykologille/terapeutille. Itse olen pienen ikäni rampannut siellä ja on oikeasti tehnyt niin hyvää. Jos et halua kertoa, sun ystävien tai edes vanhempien ei tarvitse tietää, toisaalta itse kerroin kyllä psykologilla käynnistä vanhemmille mutta se riippuu niin vanhemmista. Toisaalta sun äiti ehkä ymmärtäisi sit paremmin sua ja voisi tukea.
PoistaSINÄ VOIT SELVITÄ. Oikeasti. Olet varmasti ihan saamarin kaunis tyttö.
Kiitos kommentista <3
PoistaEn uskalla mennä terveydenhoitajalle. Mitä mä sille sanoisin? Menisin ihan lukkoon, tuntisin ettei sittenkään ole mitään ongelmaa ja häipyisin nopeasti paikalta.
Ilmoittaako terveydenhoitaja vanhemmille? Viime vuonna tarkastuksessa kerroin vanhempien riitelemisen ja ongelmien tuottavan minulle ahdistusta ja terveydenhoitaja ilmoitti siitä vanhemmilleni. Hän on kyllä todella mukava, mutta pelkään, että hän kertoo eteenpäin. Pelkään myös, että kaverit näkevät minun menevän sinne ja alkavat kysellä kaikkea. Mua oikeasti HÄVETTÄÄ olla tälläinen.
Jokainen meistä on heikko.
VastaaPoistaSinä ja minä. Me kaikki tässä maapallolla.
Oman kärsimyksen tunnustaminen itselle, etenkin muille vaatii meiltä joskus kaikkemme.
Ajattelemme, että meidän pitää selvitä kaikesta yksin.
Ajattelemme, että kelpaamme ihmisenä vain silloin jos olemme vahvoja.
Se ei ole totta. Heikkous on inhimillistä, se on osa meitä. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Etenkin silloin kun läheisiin turvautuminen on vaikeinta.
Ole armollinen itsellesi,
anna itsellesi oikeus olla heikko.
Anna itsellesi lupa itkeä.
Anna läheisillesi mahdollisuus auttaa sinua.
Siunausta elämääsi, toivon todella, että päädyt jakamaan tämän asian läheistesi kanssa. Tämä taakka yksin on erittäin raskas kantaa...
Ja muista tämä: olet ihminen. Sinun ei tarvitse kestää tuota kaikkea yksin.
Kiitos rohkaisevasta kommentista! <3
PoistaHuomenta,
VastaaPoistaLuin sun pari tekstiä ja pakko oli kirjoittaa sulle.. Ensinnäkin nyt on pakko aloittaa tätimäisellä komentamisella, eli nyt alat syödä enemmän tyttö hyvä! Et muuten jaksa pitkään ja jos olet yhtään opiskellut ihmisen fysiologiaa, tiedät että nälkiintyminen voi aiheuttaa sydämesi pysyvän vioittumisen. Jos sydämesi tuhoutuu, et enää ikinä käy lenkillä yms. :(
Ei kalorien laskemisessa ole mitään pahaa- itsekin teen niin joka päivä, mutta vain koska haluan seurata, että saan joka päivä tarpeeksi kaloreita (vähintään 1500 kcal / vrk )ja ravintoaineita (esim. rasvoja, proteiineja ja kuitua). Olen joskus ollut lihava ja sitten anorektinen.. mutta olen jo viitisen vuotta pysynyt hoikkana ja terveenä ilman ongelmia syömisen suhteen - liikunta sujuu ja maistuu kun on energiaa ja hiukset kiiltää upeasti yms. Näin jälkeenpäin olen välillä harmitellut, että tuhlasin teinivuoteni itsetuhoiseen käytökseen.
Käy vaikka ravitsemusterapeutilla, hän varmasti auttaa sinua löytämään tasapainon syömisen kanssa. Ehkä voisit avautua myös äidillesi- olo ehkä helpottuisi. Muistathan aina, että sinun EI tarvitse tulla lihavaksi, mutta normaalipainoiseksi kyllä :)
Kiitos kommentista <3
PoistaÄidille en uskalla puhua. Välimme ovat olleet vähän huonot vanhempien eron jälkeen, eikä me olla koskaan puhuttu mistään ongelmista. Meidän perheessä ongelmista on aina vaiettu, enkä mä osaa puhua niistä. Tottakai mä haluaisin olla miettimättä tälläisiä, mutta se on vaikeaa. Mä lupaan yrittää, ainakin jossain vaiheessa. Nyt mä en ole ehkä siihen vielä valmis.
Hei,
VastaaPoistaMulla oli anoreksia ja syömishäiriö 15 vuotta ennenkuin uskalsin parantua. Mä en kehdannut laihtua liian laihaksi, joten aina kun alettiin huomautella painosta niin mä mässäilin kunnes oli jotain laihdutettavaa. Kyllä näinkin selvisi mutta se ei ollut hyvää ja iloista elämää. Lopulta aloin haluta ulos mun syömishelvetistä, se vei kaiken mun ajan ja energian. Tajusin että mun täytyy hyväksyä että minä olen minä, että minulla on anoreksia ja binge-eating disorder, eli se mässäilypakko, jolla tuerrutin tunteeni. Istuin peilin edessä ja kerroin itselleni kyyneleet valuen, olen sairas, olen sairas, olen sairas ja haluan olla terve, haluan olla terve, haluan olla terve. Vasta kun ymmärsin tämän ja HALUSIN TODELLA OLLA TERVE niin pystyin alkamaan parantumisen. Voimia ja jaksamista. Yritä miettiä mikä elämässä olisi tärkeää ja mukavaa muukin kuin laihuus.
Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Olen käynyt läpi aikamoisen pyörremyrskyn erilaisten syömishäiriöiden kanssa ja voin sanoa, että ei ole ollut kivaa. Kaikki alkoi ortoreksiasta, siitä sairauteni kehkeytyi sairaalloiseksi anoreksiaksi ja nykyään kärsin edelleen tuosta pirullisesta taudista, tosin sen eri muodosta. Anoreksiaa kun on kahta eri tyyppiä. Minulla on ollut buliminen anoreksia jo kolme vuotta, eikä loppua näy, jos tämä meininki jatkuu. Kokonaisuudessaan olen sairastanut 6-7 vuotta.
VastaaPoistaToivonkin, että keräät rohkeutesi ja haet apua vähintään ravitsemusterapeutilta. Kannattaa oikeasti tarttua kiinni apuun niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista, sillä pitkään jatkunut syömishäiriö on vaikeammin voitettavissa. Uskon sinun haluavan mieluummin elää kuin kuolla. Elämä ei ole pelkkää ulkonäköä ja laihuutta, vaan myös paljon muuta ja vielä ärkeämpää.
sun blogi muistuttaa paljon mua mun elämästä. Mäkin taistelen koko aika etten lihois ja sit suorastaan vituttaa jos syön jotain! Pelkään itse koko aika lihoa ja yritän olla syömättä mutta joskus on vain pakko. Elämä on tuon takia taistelua! treenaan joka ilta paljon ja juoksen sun muuta. ! :) tsemppiä!
VastaaPoistaOon seuraillu blogias jo pitkän aikaa mut en vaan koskaan ole oikein osannut kommentoida, koska en ole tiennyt mitä sanoa. Olen miettinyt monta kertaa, että mitenköhän saisin sun pään kääntymään. Tyttö hyvä tuo on vaarallista mitä teet :( Vaikka ajatteletkin että "se on vaan pari kiloa", alle 400 kalorin syöminen päivässä ei todellakaan ole hyväksi. Peili vääristää helkkaristi jos ajatukset on yhtä sairaat kuin sulla nyt, älä usko sitä. Saatika vaakaa, teet kuitenkin lihaskuntoa paljon ja siksi sulla on lihaksia ja se painaa.
VastaaPoistaÄlä anna itsesi painua syvälle kuiluun ennen kuin on liian myöhäistä. Elämästä kuuluisi nauttia, ei miettiä jatkuvasti mitä voit syödä ja mitä et... pilaat koko elämäsi tuota tahtia :( Et pysty lopettamaan, vaikka luuletkin pystyväsi sitten kuin olet tarpeeksi pieni.
Olen kerran melkein menettänyt hyvän ystävän anoreksian takia. Hän vähensi syömistään rutkasti, aloin epäillä anoreksiaa mutta hän väitti kaiken olevan hyvin. Yhtäkkiä hän alkoi laihtua silmissä, yritin puhua ja saada hänen päätään kääntymään mutta mikään ei tehonnut. Kadun ikuisesti etten sanonut kenellekään mitään, hän päätyi lopulta sairaalaan ja oli siellä yli puoli vuotta kunnes pääsi pois... nykyään tästä on pitkä aika ja hän on saanut kiloja lisää sekä voi ulkoisesti hyvin, mutta pelkään yhä että joku päivä hän sairastuu uudestaan ja tällä kertaa anoreksia koituu hänen kohtalokseen :(
Tsemppiä hirveesti <3